Liisi Beckmann (1924–2004) oli suomalainen muotoilija ja kuvataiteilija, joka tunnetaan italialaiselle Zanotta-merkille vuonna 1966 suunnittelemastaan Karelia-tuolista. Vuosina 1957–2003 Italiassa asunut ja työskennellyt Beckmann keskittyi 1970-luvulta lähtien pääosin kuvataiteeseen. Arte poveran suosima kierrätysmateriaalien käyttö näkyy hänen useissa lankaa, kangasta ja paperia sisältävissä teoksissaan. Sommitelmat viittaavat usein sukupuoleen ja ruumiillisuuteen. Teosten tekstilainauksissa voi nähdä taiteilijan oman identiteetin pohdintaa.

Ranskassa syntynyt Louise Bourgeois (1911–2010) muutti Yhdysvaltoihin 28-vuotiaana. Hän käsitteli teoksissaan traumaattisia kokemuksia ja elämän peruskysymyksiä: rakkautta, vihaa, syntymää, kuolemaa ja seksuaalisuutta. Selli XIX (2000) on osa laajempaa Sellit-sarjaa, jonka teokset ovat rakentuneet Bourgeois’n vaatekaapin sisällöistä. Taiteilijan mukaan vaatteissa yhdistyvät sekä ympäröivä kulttuuri että ihmisten omat kokemukset ja muistot. Bourgeois’lle veistokset olivat yhtä kuin hänen kehonsa ja taiteellisen työskentelyn kautta koetut tunteet. Selli XIX:n muodon voi nähdä viittaavan vankilaan, mutta myös turvaan, jossa nämä eletyt tunteet ovat säilössä.

Italialainen Isabella Ducrot (s. 1931) käyttää maalatuissa kollaaseissaan Aasiasta keräämiään antiikkitekstiilejä ja japaninpaperia. Abstraktin ja esittävän välillä tasapainottelevat teokset kuvaavat naisten vaatteita ja käyttötekstiilejä. Taiteilijaa kiehtovat erityisesti arkiset kuviokankaat ja kankaiden perusrakenne: loimista ja kuteista punoutuva ristikko. Hänen mukaansa etenkin erilaiset ruutukuviot on kautta aikain yhdistetty naisten hoivatyöhön, köyhälistöön ja yhteiskunnan syrjäyttämiin. Ducrot’lle kaikkein arkisimmat kankaat ovat tuttuudessaan kuitenkin kuin toinen ihomme, ja siksi näiden kaikkia ihmisiä yhdistävien materiaalien itseisarvo on kiistaton.

Rodoksella Kreikassa syntynyt Laura Grisi (1939–2017) työskenteli Roomassa ja New Yorkissa. Grisi tutki liikettä ja näköharhoja kineettisen ja op-taiteen hengessä, mutta siirtyi aineettomampaan ilmaisuun 1960-luvun lopulla. Taiteilija ryhtyi kuvaamaan ja tutkimaan luonnonilmiöitä matkustellessaan Afrikassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa ja Oseaniassa. Grisi kuvasi luonnon elementtejä, kuten tuulta, valoa, sumua ja vettä, erilaisilla tekniikoilla. Hänen tavoitteenaan oli jäljitellä luonnonilmiöitä ja toisintaa niihin liittyvä kokemus ilman, että ne muuttuisivat esineiksi. Esillä oleva teos Kaakkoistuuli (tuulen nopeus 40 solmua) käsittelee tuulta. Se toteutettiin ensimmäistä kertaa Tartaruga-galleriassa Roomassa vuonna 1968.

Teoksen tekniikka ja tila on toteutettu EMMAssa alkuperäisen installaation mukaisesti teoksesta taidehistoriallisen tutkimuksen tehneen Haus der Kunstin ohjeistamana.

Suomalaistaiteilija Karin Hellmanin (1915–2004) kollaaseissa on aineksia arte poveran arkisesta ja ekologisesta ilmaisusta. Hänen kollaasejaan oli esillä jo 1960-luvulla Ranskassa. Hellman sai suoran kosketuksen eurooppalaiseen taidekenttään matkoillaan Ranskaan ja muualle Eurooppaan. Näkin valssissa (1988) on Hellmanin usein käyttämä spiraalimainen muoto. Vaikka hän leikkiikin materiaaleilla ja muodoilla, alta löytyy usein arkinen tai myyttinen tarina. Tässä teoksessa Näkki, veden haltia, on saanut materiaalikseen puuvillaverkkoa ja näkinkuoria.  

Eva Hesse (1936–1970) oli Saksassa syntynyt yhdysvaltalaistaiteilija, joka koetteli kuvanveiston rajoja. Hesse tuli tunnetuksi kokeiluistaan epätavanomaisilla materiaaleilla, kuten lateksilla, lasikuidulla, vahalla ja paperimassalla. Hauraiden materiaalien ja epäsäännöllisten muotojen yhdistelmät teoksissa muistuttavat rappeutuvaa, elollista ainesta. Nämä ateljeeteoksiksi kutsutut veistokset häilyvät niin teoksen ja koekappaleen kuin valmiin ja keskeneräisen rajamailla. Sarja havainnollistaa Hessen spontaania ja ennakkoluulotonta työskentelytapaa sekä pyrkimystä tavoittaa käyttämiensä materiaalien syvin olemus.

Kaarina Kaikkonen (s.1952) on suomalainen kuvanveistäjä, joka tunnetaan valtavista installaatioistaan ja tekstiiliteoksistaan. Materiaalinaan Kaikkonen käyttää usein miesten paitoja, puvuntakkeja ja solmioita. Alunperin puvuntakki symboloi hänen isäänsä, mutta sittemmin vaatteesta on tullut Kaikkoselle yleisempi ihmisenä olemisen vertauskuva. Lukuisten kierrätettyjen vaatteiden voi nähdä korostavan samanaikaisesti väkijoukkomaista tunnistamattomuutta ja kunkin vaatteen entisen omistajan yksilöllisyyttä.

Tanskalaisen taiteilijan Mille Kalsmosen (s. 1972) teos Tietoinen aine (2018) tutkii ihmisen yhteyttä maailmankaikkeuteen raudan eri ilmenemismuotojen kautta. Teos yhdistelee rautaa eri olomuodoissa ja eri aineissa: jauheena, rautamalmina ja verenä. Samalla se korostaa materiaalin moninaista läsnäoloa niin ihmisen kehossa kuin koko maailmankaikkeudessa. Teoksessa rauta voidaan nähdä yhtä aikaa sekä elämää mahdollistavana alkuaineena että sitä rajoittavana sellimäisenä rakenteena.

Bronwyn Katzin (s. 1993) teos kytkeytyy Etelä-Afrikan poliittiseen taustaan, jossa Euroopan siirtomaavallat ovat tuhonneet alkuperäisväestön kieliä, kulttuureja ja ympäristöä. Katzille sänky on symboli, jonka kautta voi tarkastella paikkaan kuulumista, kodittomuutta ja maan käsitettä. Sängynjousia verhoavat hankaussienet taas viittaavat valkoisen väestön vakiinnuttamiin mielikuviin loputtomasti uurastavasta mustasta kehosta. Teoksen alkuperäisessä nimessä on uhanalaisen !Ora-kielen sana, |ui !nans, jolla on kaksi merkitystä: kuopus ja rae. Se viittaa kieliaktivisti Andries Bitterbosin kirjoitukseen Sade ja kuivuus (1936). Tekstissä mainitussa saderituaalissa yksi rae asetetaan perheen kuopuksen kielen alle raemyrskyn päättämiseksi.

Ketty La Roccaa (1938–1976) on pidetty yhtenä keskeisistä kehotaiteen ja kuvarunouden edelläkävijöistä. Hän tutki kieltä, eleitä ja naisen esittämisen kuvastoa 1960–70-lukujen Italiassa. Kraniologia-sarja (1974) pohjautuu La Roccan kalloröntgenkuviin, joiden kautta hän tutki kuolevaisuuttaan. Hän sairasti syöpää noin kymmenen vuotta. Sarjan teokset ovat moniulotteisia, dramaattisia omakuvia. Teoksissa röntgenkuvien alkuperäinen käyttötarkoitus saa uusia merkityksiä. Samalla kuitenkin säilyy kuvien tunnistettava henkilökohtaisuus.

Italian Sardiniasta lähtöisin oleva Maria Lai (1919–2013) tutki paikallista identiteettiä, taruja ja kansanperinnettä 1960-luvun lopulta lähtien arte poveran monimateriaalisen ilmaisun innoittamana. Lanka, ompeleminen ja vuorovaikutteisuus tulivat tärkeimmiksi elementeiksi hänen taiteessaan. Toisiinsa limittyneet maalauspohjat ja kangaspuut, ommellut kirjat sekä kirjaillut, kuvitteelliset kartat ohjaavat ajatuksia paikallisuudesta aina ympäröivän maailman laajuuteen. Taiteen sosiaalinen ja kasvatuksellinen rooli ilmentyi monissa Lain julkisissa teoksissa, joita taiteilija toteutti kotiseudullaan paikallisten yhteisöjen kanssa.

Ana Lupaș (s. 1940) on romanialainen taiteilija, joka tunnetaan arkisia materiaaleja kuten villaa, puuvillaa ja hamppua hyödyntävistä teoksistaan. Materiaalivalinnoillaan hän kuvaa elämisen realiteetteja Nicolae Ceaușescun* kommunistisen hallinnon alla. Vastakohtana valtion määräämille taidenormeille hän organisoi piilotetun taiteellisen yhteisön, joka rikkoi valtion ideologisia sääntöjä. Identiteettipaidat –teossarja (1969) esittelee käytettyjä paitoja, joissa näkyvät ajan ja käytön synnyttämät jäljet. Lisäksi esillä on valokuvia yhteisöllisestä Kostea installaatio –performanssista (1970/2024), jossa märkiä kankaita ripustettiin kuivumaan naruille Romanian maaseudulla. Teos ei ollut pysyvä muistomerkki. Se oli hetkellinen taideteos, joka toteutettiin paikallisten maanviljelijöiden kanssa. Teos käsitteli historian, paikallisten tapojen ja yhteisön välistä vuorovaikutusta. Samalla se toi esiin katoavia maaseudun perinteitä ja arkisen työn merkitystä.

*Nicolae Ceaușescu (1918–89) oli Romanian kommunistinen diktaattori vuodesta 1965 kuolemaansa saakka. Hänet teloitettiin vallankumouksen yhteydessä.

Marisa Merzin (1925–2019) teoksia oli mukana arte povera -suuntauksen ensimmäisissä näyttelyissä 1960-luvun lopun Italiassa. Taiteilijan, vaimon ja äidin roolien välinen vuorovaikutus näkyi Merzin työskentelyssä. Hän käytti mielellään materiaaleja, joita oli helppo työstää kotona, esimerkiksi alumiinia ja kuparilankaa. Hän jätti usein nimeämättä ja päiväämättä teoksiaan, ja muunteli yksittäisistä teoksista ennalta suunnittelemattomia kokonaisuuksia. Merzin tuotanto ei ole niinkään aikajärjestyksessä syntyneiden itsenäisten teosten sarja, vaan kukin teos syntyy uudelleen suhteessa sitä ympäröivään tilaan.

Tokiossa syntynyt Kazuko Miyamoto (s. 1942) on tunnettu nauloilla pingotetuista lankamuodostelmistaan, jotka muuntavat viivan piirrosjäljestä kolmiulotteiseksi muodoksi. Miyamoto on työskennellyt 1960-luvulta asti New Yorkissa osana feminististä taiteilijayhteisöä ja ottanut vaikutteita muun muassa matemaattisuutta ja toistoa painottavasta minimalistisesta suuntauksesta. Miyamoto on kuitenkin myös haastanut mekaanisen pelkistettyä minimalistista taidetta sallimalla teoksiinsa epäsäännöllisyyksiä ja ihmisen kädenjälkeä. Hänen teoksensa tuovat esiin luomisprosessin ja löydettyjen materiaalien erityiset ominaisuudet.

Libanonilainen Dala Nasser (s. 1990) haastaa maisemamaalauksen perinteitä tutkiessaan muinaishistorian, geopolitiikan ja päivittäisen elämän risteyskohtia. Nasserin teos mukailee muodoltaan Hiram I:n hautaa. Teoksen maalatuissa kankaissa on painaumia hautakammion pinnasta, ja pigmentteinä Nasser on käyttänyt haudan ympäristöstä löytämiään kasveja. Hiram I hallitsi vuosina 980–947 eaa. foinikialaista Tyros-kaupunkivaltiota nykyisen Libanonin alueella ja oli keskeinen kumppani Israelin kuninkaille. Hauta sijaitsee valtatien varrella lähellä Qanan kylää, joka tunnetaan Jeesuksen ensimmäisen ihmeteon tapahtumapaikkana, ja jossa Israelin armeijan hyökkäykset johtivat siviilien joukkomurhiin vuosina 1996 ja 2006. Nasserille hauta ilmentää maailman tapahtumien ja lukuisten historian säikeiden väistämätöntä yhteen kietoutumista.

Yhdysvaltalaisen Senga Nengudin (s. 1943) työskentelyssä kohtaavat kokeellinen kuvanveisto ja esinelähtöinen performanssi, joilla taiteilija liittää tavanomaisiin materiaaleihin uusia merkityksiä. Hänen tunnetuimpia teossarjojaan on 1970-luvulta tähän päivään jatkunut R.S.V.P., joka kattaa kymmeniä muodostelmia sukkahousuista, hiekasta ja metalliesineistä. Osaa teoksista on aktivoitu performanssiesityksillä, joiden aikana sukkahousujen joustava materiaali muovautuu tanssijan liikkeiden mukana. Sarja tutki alkujaan kehon muuntautumiskykyä raskauden aikana, mutta venyvä nylon symboloi myös poliittista kestokykyä ja sinnikkyyttä. Nengudi on pitkäjänteisesti tarkastellut erityisesti mustien naisten kamppailuja yhteiskunnan rakenteissa. 

Anu Põder (1947–2013) syntyi ja työskenteli Virossa neuvostovallan aikaan, mutta toimi aktiivisesti taiteilijana myös Viron itsenäistymisen jälkeen. Põder uudisti kuvanveistoa ja installaatiotaidetta käyttämällä teoksissaan hyvin arkisia esineitä ja materiaaleja, jotka olivat helposti saatavilla. Neuvostoliiton aikana elintarvikkeista ja vaatteista oli pulaa, joten monet naiset päätyivät ompelemaan vaatteensa itse. Tästä huolimatta naisten ulkomuotoon kohdistettiin vahvoja muoti- ja kauneusihanteita. Teoksessa Tilaa iholleni (1995) vaatteista on jäljellä enää vain saumat. Teosta varten Põder purki käytettyjä vaatteita osiin paljastaen niiden piilotetut kerrokset ja rakenteen. Põderin veistoksia määrittää usein ajatus haavoittuvuudesta, herkkyydestä ja epämukavuudesta.

Carol Rama (1918–2015) oli itseoppinut taiteilija, joka käsitteli taiteessaan seksuaalisuutta ja naisen kehoa sekä sen esittämistapoja 1930-luvulta lähtien. Kumi materiaalina liittyy Raman omaan henkilöhistoriaan Italiassa. Hänen isällään oli polkupyörän osia valmistanut tehdas Torinossa. Kumi teoksissa viittaa myös seksuaaliseen haavoittuvuuteen ja ajan kulumiseen. Sileät, veltot, valon ja ajan lahottamat pyöränkumit voivat vertautua Raman teoksissa ihmiskehoon – sen outoon, häilyvään ja vaiettuun puoleen.

Nancy Spero (1926–2009) oli yhdysvaltalainen taiteilija, joka otti taiteellaan kantaa sosiaalisiin, poliittisiin ja kulttuurisiin epäkohtiin. Sota, naisten kokema väkivalta ja naisen elämän kiertokulku ovat hänen keskeisimpiä aiheitaan. Sota-sarjan teokset syntyivät vuosina 1966–70. Sarja pohjautuu Vietnamin sodan televisioituihin tapahtumiin. Spero luopui tuolloin kankaalle maalaamisesta ja teki jatkossa paperipohjaisia teoksia. Hän repi ja hankasi haurasta paperia ja ohensi värejä omalla syljellään aiheen vaatimalla voimalla. Spero tunnetaan teossarjoistaan, joiden sarjallisuutta hän rikkoi ripustamalla teokset vapaamuotoisesti.

Tanskalaisen taiteilijan Tove Storchin (s. 1981) taiteellinen työskentely voidaan nähdä jatkuvana kuvanveiston mahdollisuuksien tutkimuksena. Storch on kiinnostunut materiaalien omasta kielestä, jonka voi havaita suoraan kehon ja aistien kautta. Tästä syystä hän ei usein nimeä teoksiaan, vaan antaa mieluummin tilaa aistien ja materiaalien vuoropuhelulle. Kehot ja savi ovat yhtä lailla materiaa ja samojen luonnonlakien alaisia: aika ja painovoima vaikuttavat kumpaankin. Pelkistetyn ilmaisunsa ja hauraiden materiaalivalintojensa kautta Storchin voi nähdä tavoittelevan näiden jaettujen olosuhteiden tunnistamista.

Helsinkiläisen taiteilijan Elina Vainion (s. 1981) teokset tarkastelevat ihmisen ja materiaalisen elinympäristömme välistä suhdetta. Hänen teoksensa korostavat usein eri elämänmuotojen haurautta ja yhteen nivoutumista sekä tuovat esille kielen rajallisuuden maailman ymmärtämisessä. Teostensa materiaaleina hän käyttää muun muassa tekstiilejä, hiekkaa ja suitsukkeita. Hiekasta rakennettu installaatio, Talletukset (2018), voi tuoda mieleen ympäristön, jossa ihmisen jättämät jäljet ovat muisto menneestä. Teos haastaa pohtimaan luonnonvarojen hitaan muodostumisen ja nopean kulutuksen välistä epäsuhtaa ja sitä, millaisen maailman jätämme tuleville sukupolville.

Näyttelykonsepti
Pilvi Kalhama

Kuratointi
Nella Aarne, Pilvi Kalhama, Ingrid Orman, Tiina Penttilä

Projektin johto
Nella Aarne, Ingrid Orman

Tekninen suunnittelu ja toteutus
Jenni Enbom, Miika Kyyrö, Lasse Lindfors, Olli Lukkari, Lasse Naukkarinen,
Samppa Törmälehto, Joleco Oy, Subsonic Sound And Lighting Oy, Valge Kuup

Graafinen suunnittelu
Päivi Helander

Typografia
REVIEW MONO (Sophie Wietlisbach), CARDONE (Fátima Lázaro), ARTE POVERA Päivi Helander

Valaistus
Jenni Salovaara

Konservointi
Marianne Miettinen, Saara Peisa, Saku Asikainen

Kehystys
Antti Ratalahti

Registrointi
Jenni Enbom, Mereca Victorzon

Näyttelytekstit
Nella Aarne, Tero Hytönen, Pilvi Kalhama, Ingrid Orman, Tiina Penttilä

Mobiiliopas
Tero Hytönen, Ilari Strandberg

Yleisötyö ja ohjelma
Tero Hytönen, Reetta Kalajo

Opastusten suunnittelu
Riikka Alanko, Ilari Strandberg

Toiminnallisen tilan suunnittelu ja toteutus
Maria Innola

Asiakaspalvelun suunnittelu
Maija Eränen, Ilari Strandberg

Markkinointiviestintä
Iris Suomi, Helmi Tolonen

Valokuvaus ja dokumentointi
Paula Virta

Palvelumyynti, kävijäkyselyt
Essi Huhtanen

EMMA Shop
Mira Alanko, Salla Engström

EMMAn asiakaspalvelu ja oppaat

Käännökset
Mats Forsskåhl (Svenska), Tomi Snellman (English)

Kaluste– ja valaisinlainat
Pasi Pusa, Osto ja Myyntiliike Kruuna

Kiitos
Archivio Ketty La Rocca, Art Museum of Estonia, Galerie Gisela Capitain, Galerie Lelong & Co.,
Fondazione Maria Lai, Frittelli Arte Contemporanea, Haus der Kunst,
Hauser & Wirth, Liisi Beckmannin perikunta, Ludwig Museum of Contemporary Art,
Museum der Moderne Salzburg, Muzeum Susch, P420 Gallery, Sprüth Magers, Stedelijk Museum,
Städtische Galerie im Lenbachhaus und Kunstbau, Tartu Art Museum

Näyttely on saanut Museovirastolta valtionavustusta