Todellisuuden sivuraiteilla – Hans Rosenströmin haastattelu

Hans Rosenström: Kaiken osana, 2011/2019. © Ella Tommila / EMMA
Hans Rosenström: Kaiken osana, 2011/2019. © Ella Tommila / EMMA

Hans Rosenströmin (s. 1978) Kaiken osana on tilallinen ääniteos, joka vie kokijansa havainnon rajamaille. Se kuuluu Saastamoisen säätiön taidekokoelmaa esittelevän Kosketus-näyttelyn vasta avautuneeseen osioon, joka käsittelee ihmistä, arkkitehtuuria ja rakennettua ympäristöä. EMMAn amanuenssi Laura Kokkonen haastatteli Hans Rosenströmiä.

Ulkoisesti Kaiken osana muistuttaa tavallista toimistohuonetta, joka vain on rakennettu keskelle museonäyttelyä. Lasiseinien takaa kaihtimien läpi kuultaa valo ja kutsuu lähestymään. Liukuoven takaa avautuu pieni arkinen huone, jonka keskellä on tuoli. Tila tuntuu siltä kuin se olisi ollut jossain ennenkin. Kun tuolille istuu ja asettaa sen yläpuolelle ripustetut kuulokkeet päähän, valot alkavat himmentyä. ”Kaikki pinnat heijastavat valoa eri tavoin”, naisen ääni kuulokkeissa aloittaa.

Laura Kokkonen: Kaiken osana on ollut eri muodoissa esillä aikaisemminkin. Milloin teos sai alkunsa?

Hans Rosenström: Teoksen ydin on näyttelijän lukema käsikirjoitus, jota olen muokannut hieman vuosien varrella. Ensimmäinen versio oli esillä Moderna Museetissa vuonna 2011, ja sen nimi oli silloin Du utan jag. Teos oli sijoitettu varastomaiseksi lavastettuun epätilaan. Sen jälkeen olen toteuttanut teoksesta eri variaatioita, aina suhteessa tilanteeseen, jossa teos esitetään. Runkona on sama käsikirjoitus. Olen tehnyt myös muita kuulokkeilla koettavia teoksia, joissa on eri käsikirjoitus – esimerkiksi teokseni Mikado pohjautuu Ingmar Bergmanin tekstiin.

Kaiken osana -teoksen äänimaisema ja näyttelijän lukema teksti saavat kyseenalaistamaan aistihavainnot ja omat fyysiset rajat. Mitä ajatuksia sinulla on tekstin taustalla?

Tekstissä käsitellään kielen ja äänen vaikutusta toiseen henkilöön. Se nostaa esiin ajatuksia hengityksen suhteesta puheeseen ja puheen kehon rajoja ylittävistä ominaisuuksista. Teos on kuitenkin toteutettu sellaisella tavalla, että itse tekstin ymmärtäminen ei ole välttämättömyys vaan teoksen ytimessä on kohtaaminen tämän äänestä rakennetun näkymättömän läsnäolon kanssa. Käsikirjoituksen tehtävä on alleviivata ja vahvistaa tätä kohtaamista. Toivon, että teoksen kautta katsoja tulee tietoiseksi omasta kehostaan, sen rajoista ja suhteesta ympäröivään tilaan.

Kaiken osana on toteutettu binauraalisella eli keinopää-äänityksellä. Mitä se tarkoittaa?

Se on vanha tekniikka, jota käytetään vahvistamaan tilan tuntua äänityksissä. Usein sen välineenä on keinopää, jonka molemmille puolille korvien kohdalle on asetettu mikrofonit. Itse sovellan tekniikkaa niin, että toteutan äänityksen samassa tilassa, jossa sitä lopulta kuunnellaan kuulokkeista. Ihan ensimmäinen tällä tekniikalla toteuttamani teos taisi olla Manchesterissa vuonna 2006. Silloin tilana oli teltta, ja äänenä pisaroita, jotka tippuivat telttakankaalle kasvaen rauhallisesta ropinasta myrskyksi.

Eri kokeilujen kautta minua alkoi kiinnostaa tämän äänitystekniikan mahdollisuudet vangita ihmisen läsnäoloa eri tilanteissa. Varsinkin se, miten fyysisen tunteen läsnäolosta pystyi rakentamaan ja miten sen avulla pystyi lähestymään katsojaa yllättävällä tavalla.

Kokemus äänestä, varsinkin kuulokkeilla kuultuna, on hyvin intiimi.

Äänitys on dokumentti aiemmin samassa tilassa tapahtuneesta hetkestä, itse teoksessa se hetki nivoutuu yhteen katsojan kokemushetken kanssa. Vaikka äänitys pysyykin samana, luo se aina uuden hetken jokaiselle kokijalle uudestaan.

Tekniikassa minua kiehtoo kehon rajojen rikkominen. Ääni luo illuusion läsnäolosta, joka tulee lähemmäksi kuin mihin sosiaalisissa tilanteissa on tottunut – yritän kuitenkin tehdä sen pehmeästi ja viettelevästi, kuin myös antaa katsojalle rauhan omalle kokemukselle.

Intiimiyden kautta haluan koskettaa ja jopa alleviivata suhdettamme toisiin: Vaikka läsnäololla ja sanoillamme alati vaikutamme ympäristöömme, emme kuitenkaan voi tarkkaa tietää miten tämä ilmentyy toisessa, mitä vaikutuksia meillä on.

Kokemukseen vaikuttavat myös hienovaraisesti toteutetut elementit, kuten muuttuva valaistus. Mikä merkitys näköaistilla on teoksessa?

Aluksi minua kiinnosti valaistuksen muuttaminen, koska kuulomme ja näköaistimme tukevat toisiaan. Hämärässä kuuloaistin rooli vahvistuu ja kiinnitämme enemmän huomiota äänen eri nyansseihin. Valojen manipuloinnilla haluan myös luoda hieman jännän ja maagisen muutoksen tilakokemukseemme – yllättävän repeämän todellisuuteen.

EMMAan rakennetussa installaatiossa teosta kuunnellaan omassa veistomaisessa tilassa, jonka sisälle voi nähdä, kun valot ovat päällä. Kun valot sammuvat, sisälle ei teoksen ulkopuolelta enää näe. Pidän tästä teoksen rajan huokoisuudesta, joka mielestäni tukee teoksen käsikirjoitusta.

Valojen lisäksi olen muokannut tilaa lavastajan kanssa pienillä elementeillä, joiden toivon vaikuttavan tiedostamattomasti tilan kokemiseen ja antavan tilalle jonkinlaisen oman ajan ja historian.

Olet toteuttanut ääniteoksia monenlaisiin paikkoihin, kuten hotellihuoneeseen, kahvilaan, museon alakertaan ja ulkoilmaan. Nyt olet suunnittelemassa ääniteosta myös julkiseen tilaan Espoonlahden tulevalle metroasemalle.

Kyllä, olen tekemässä metroasemalle ääni- ja valoinstallaatioita. Nyt valmistumassa oleva metroasema on tilana jo valmiiksi hyvin vahva. Olen yrittänyt miettiä, minkälainen teko toisi jonkinlaisen lisämerkityksen kokemukselle metroaseman tilasta. Haluaisin tuoda sinne äänen kautta lisää jotakin lämmintä, inhimillistä ja ehkä meditatiivista. Teokseen tulee laulajien kanssa toteutettavaa sanatonta hyräilyä. Ihmisääni teoksessa on useimmiten yksinäinen ja erillinen, mutta aina silloin tällöin ääni löytää toisen äänen, jolloin ne tukevat toisiaan ja kasvavat yhdessä, kunnes taas eroavat omille teilleen ja hiljenevät. Tarkoitus on, että äänet elävät ja liikkuvat asemalaiturilla päivän mittaan, niin että metron käyttäjän kokemus teoksesta olisi usein erilainen.

Kuvat: Ella Tommila / EMMA

Lue lisää