Eija-Liisa Ahtila on suomalainen taiteilija, joka työskentelee liikkuvan kuvan parissa. Hän on useiden kuvapohjaisten installaatioiden pioneeri, jonka teokset tarkastelevat empatian, lajienvälisen ymmärryksen ja kerronnan rajoja. Vuonna 2018 valmistuneessa Mahdollinen Rakkaus -teoksessa hän tutkii, miten rakkaus ja myötätunto voivat ulottua ihmislajin ulkopuolelle. Installaatio koostuu kolmesta osasta.

I

Teoksen ensimmäinen osa on hybridi, joka yhdistää veistoksen ja liikkuvan kuvan tuodakseen esiin hetken, jolloin rakkaus ensimmäistä kertaa syntyy. LED-rakenne koostuu pienistä valopisteistä. Etäältä katsottuna pisteet muodostavat selkeän kuvan lähestyvästä äitihahmosta. Lähempää katsottuna kuva äidistä, joka avaa kätensä, hajoaa vihreiksi, punaisiksi ja sinisiksi valopisteiksi ja niiden yhdessä rakentamaksi pinnaksi.

LED-moduuliveistos luo kuvan kaukaisesta muistosta – äidistä ja alkuyhteydestä. Se tarkastelee myös menetyksen ja etäisyyden kokemusta, hetkeä, jolloin äiti etääntyy ja rakkauden mahdollisuus syntyy ensimmäistä kertaa.

II

Teoksen toinen osa kysyy: Keitä me olemme? Mitä on olla ihminen? Kuinka lähellä olemme toista? Voiko rakkaus rajoittua vain omaan lajiimme? Teokseen kuuluu kaksi pöytää, jotka muodostavat näyttämöt ihmisen ja toisen lajin kohtaamiselle. Asetelma pohjaa neurotieteissä ja erilaisissa terapiamuodoissa kehitettyyn tekniikkaan, jossa peilin avulla on lievennetty menetetyn raajan haamukipuja. Teoksessa peili on korvattu näytöllä, joka paljastaa toisen lajin käden. Teos tarkastelee, miten empatia voi syntyä yhteisesti jaetun tilan ja lähes huomaamattomien eleiden välityksellä.

Pöydässä on merkitty paikka, jonka päälle voit asettaa kätesi. Voit asettaa kätesi näytön alle.

III

Kolmas osa koostuu pystysuorasta projisoinnista, joka esittää oviaukkoa, jossa simpanssi istuu jakkaralla. Teos tarkastelee kohtaamista kahden eri lajin ja todellisuuden kynnyksellä. Teoksessa Jenny-simpanssi on asettunut selin näyttelytilaa päin, välillä vilkuillen olkansa yli katsojaa kohti. Teos käsittelee temaattisesti tilaa sekä erilaisten todellisuuksien olemassaoloa. Se voi saada meidät pohtimaan, miten olemme tottuneet katsomaan muita lajeja ja millainen rooli empatialla on tällaisissa kohtaamisissa.

Stefan Bremer on suomalainen valokuvataiteilija, joka tunnetaan sekä dokumentaarisista että kokeellisemmista valokuvistaan, joissa keskiössä on usein ihminen. Helsinki by Night on yksi hänen tunnetuimmista teossarjoistaan ja kuvaa Helsingin yöelämää ja nuorisokulttuuria. Toinen merkittävä kuvasarja on Mies ja nainen, jossa Bremer tutkii suomalaisia miehiä ja naisia alastonkuvan keinoin. Valokuva Soli kuuluu tähän sarjaan ja kuvaa suomalaista näyttelijää Solveig ”Soli” Labbartia (1922–2003). Ruotsinkielisen teatterikoulun käynyt Labbart esiintyi ensin teatterissa ja myöhemmin elokuvissa, joissa hän tuli tunnetuksi erityisesti iäkkäiden naisten rooleistaan. Ilmeikkyytensä vuoksi hän oli suosittu näyttelijä vielä pitkään eläkeiän ylitettyäänkin.

Alexandru Chira oli kotoisin pienestä Tăușenin kylästä Romanian Transilvaniassa. 1990-luvulla kylää koetteli pitkä kuivuus, mikä sai Chiran kyseenalaistamaan koneellisen maatalouden tehokkuuden äärimmäisten luonnonilmiöiden edessä. Tästä havainnosta sai alkunsa hänen suuri elämänprojektinsa, kylän keskelle suunniteltu veistoskokonaisuus Epämerkkejä taivaalle sadetta ja sateenkaarta toivoessa (1994–2004), joka ehti toteutua vain osittain.

Viittaukset maatalouteen toistuvat jo hänen varhaisemmassa tuotannossaan, kuten teoksessa Allegorinen puimuri (Tutkielma telerunoksi). Kuusikulmainen muoto ja tyylitelty symboliikka ovat ominaisia taiteilijan tyylille, joka haastaa taidehistoriallisia määritelmiä. Chira loi omalaatuisen kuvien ja sanojen maailman, jossa aineellinen ja aineeton, maallinen ja hengellinen, esittävä ja abstrakti sekä kosminen ja planetaarinen käyvät jatkuvaa vuoropuhelua.

Peter Hujar oli New Yorkin taiteilijapiireissä 1970−80-luvuilla vaikuttanut valokuvataiteilija. Hänet tunnetaan etenkin mustavalkoisista julkisuuden henkilöitä ja eläimiä kuvaavista muotokuvistaan. Candy Darling kuolinvuoteellaan II kuvaa transsukupuolista näyttelijää Candy Darlingia (1944–1974), joka tunnetaan yhtenä taiteilija Andy Warholin elokuvissa esiintyneistä supertähdistä. Muotokuva on otettu sairaalassa muutamaa viikkoa ennen kuin Darling kuoli leukemiaan 29-vuotiaana.
 
Vinokaulainen hanhi on osa maatilalla kasvaneen Hujarin eläimiä kuvaavaa tuotantoa, jossa eläimet näyttäytyvät yhtä lailla yksilöllisinä muotokuvan kohteina. Mutaisella maalla tallustava hanhi herättelee pohtimaan eläimen läsnäoloa ja tietoisuutta, jossa on samaan aikaan jotakin tuttua ja tuntematonta.

Isaac Julien on brittiläinen taiteilija ja elokuvantekijä, joka tunnetaan runollisista ja monikanavaisista videoteoksistaan. Teoksessaan Omeroksen paratiisi hän nostaa unenomaisen kerronnan voimin esiin aiheita Karibian diasporan* historiasta, identiteetistä ja joukkoon kuuluvuuden tarpeesta. Elokuvassa seurataan päähenkilön kokemusta sekä menneessä 1960-luvun harmaassa Lontoossa että nykyhetken värikylläisessä Saint Lucian saarivaltiossa. Julienin teos pohjautuu osin Nobel-voittaja Derek Walcottin Omeros-runoelmaan ja on toteutettu yhteistyössä Walcottin ja säveltäjä Paul Gladstonen kanssa.

* Diaspora tarkoittaa kansan tai etnisen ryhmän hajaantumista alkuperäiseltä asuinalueeltaan eri puolille maailmaa. Se voi viitata myös hajallaan elävään yhteisöön, joka säilyttää kulttuurisia juuriaan.

Valokuvataiteilija Jan Kailalle Elis Sinistön maailma oli tuttu jo lapsuuden seikkailuista Kirkkonummen metsissä 1960-luvulla. Elis Sinistö (1919–2004) oli ite-taiteilija ja mystikko, joka eli yhteiskunnan ulkopuolella oman filosofiansa mukaisesti. Hän rakensi Kirkkonummelle itselleen kierrätysmateriaaleista kotipaikan, Villa Mehun, jossa vietti suuren osan elämästään.

Jan Kaila teki yhteistyötä Sinistön kanssa tutkien ja tarkkaillen hänen maailmaansa ensin ulkopuolisena dokumentaristina ja myöhemmin vaikuttamalla itsekin enemmän kuvien sisältöön tilanteita lavastaen. Kuva herättää pohtimaan Sinistön luontosuhdetta ja hänen omaperäistä tapaansa elää ympäristöön sulautuen.

Nnena Kalu on brittiläinen taiteilija, joka tunnetaan voimakkaista kerroksellisista teoksistaan. Hänen työskentelynsä perustuu toistoon. Nnena Kalun teos Riippuva veistos 2. Barcelona / Bradford on teollisista materiaaleista, muovista ja teipistä koostettu roikkuva, orgaanisesti kasvava rakenne. Veistokseen taiteilija on ikään kuin rakentanut jatkuvan katkeamattoman viivan käyttäen toistuvaa silmukkamaista muotoa. Silmukoiden rytmi ja koko ovat määräytyneet taiteilijan oman kehon mittasuhteista, eli siitä kuinka pitkälle kädet ovat yltäneet kieputtamaan materiaaleja.

Nnena Kalu on työskennellyt vuodesta 1999 ActionSpacen studiossa. ActionSpace tukee Lontoossa asuvia aikuisia, joilla on oppimisvaikeuksia. Organisaatio tarjoaa heille pääsyn luoviin työtiloihin, ammatilliseen ohjaukseen ja tukeen, jota he tarvitsevat kehittyäkseen taiteilijoina.

Annette Messager on ranskalainen taiteilija, joka tunnetaan monia eri tekniikoita ja materiaaleja hyödyntävistä installaatioistaan. Hän liittää usein teoksiinsa valokuvia ja arkipäiväisiä esineitä. Toiveeni-sarjan teokset liikkuvat valokuvan ja kuvanveiston välimaastossa. Toiveeni verkkojen alla (J) -teoksen lähikuvat ihmiskehosta ja käsin kirjoitetuissa teksteissä toistetut sanat ”attente” (odotus) ja ”ardeur” (kiihko) viittaavat intohimoon ja seksuaalisuuteen. Toisaalta teoksen muoto muistuttaa myös katolisia votiivi- eli uhrilahjoja. Votiivilahjat ovat alttarille tuotavia esinemuotoisia rukouksia. Niiden avulla voidaan esimerkiksi kirjoituksen tai valokuvan kautta toivoa parannusta sairaalle kehonosalle. 

Boris Mikhailov on yksi tunnetuimmista ukrainalaisista, neuvostolähtöisistä valokuvataiteilijoista. Sairauskertomus-sarjassaan hän tutkii Neuvostoliiton hajoamisen seurauksena kodittomiksi jääneiden ihmisten elämää. Mikhailov palasi kotikaupunkiinsa Harkovaan muutama vuosi kommunismin romahduksen jälkeen ja kuvasi siellä elävien ihmisten arkea.
 
Hän järkyttyi sosiaaliavun ulkopuolella elävien asunnottomien määrästä ja vallitsevista elinolosuhteista. Neuvostoaikana valokuvaus oli ollut tiukasti säänneltyä. Uusien valtioiden synnyttyä taiteilija koki, ettei köyhyyden kuvausten saanut antaa pyyhkiytyä uudelleen pois historiasta.

Teos on osa muotisuunnittelija Michał Wiśniewskin kanssa toteutettua veistossarjaa, jossa suunnittelijan asut on ensin haudattu maahan, sitten kaivettu esiin ja lopulta muotoiltu veistoksiksi. Ołowska on kiinnostunut laajentamaan esittämisen tapoja, joilla naisia yleensä kuvataan. Hän on kiteyttänyt ajatuksensa kysymykseen: ”Kun olet kasvanut naiseksi, kuinka puolustat tai säilytät vapauttasi olla nainen, joka haluat olla?” Ajatus on saanut innoituksensa Simone de Beauvoirin vuonna 1967 julkaistusta kirjasta La femme rompue (Murtunut nainen). Kirjassa käsitellään kolmen eri tarinan kautta naisten elämään, ikääntymiseen ja yhteiskunnan odotuksiin liittyviä teemoja. 

Filippo de Pisis oli Italian Ferrarassa syntynyt taiteilija, joka aloitti uransa kirjailijana. Vuonna 1915 hän tutustui surrealismia edeltäneen taideliikkeen, metafyysisen* koulukunnan perustajiin ja alkoi maalata etenkin asetelmia. Muutettuaan Pariisiin vuonna 1925 de Pisis tapasi mm. taiteilijat Henri Matissen ja Pablo Picasson, ja hänen ilmaisunsa keveni ja väripalettinsa rikastui. Pariisissa de Pisis pystyi elämään avoimemmin homoseksuaalina ja hänellä oli tapana kutsua miesmalleja studioonsa, jossa tallensi piirustuksiinsa aikansa queer-erotiikkaa. De Pisis palasi läpi elämänsä samoihin kuva-aiheisiin: kukkamaalauksiin ja asetelmiin, maisemiin ja muotokuviin.

* Metafyysinen koulukunta (pittura metafisica) oli 1910-luvun alussa Italiassa syntynyt taidesuuntaus, jonka keskeisiä piirteitä olivat unenomaiset ja arvoitukselliset asetelmat sekä epätodellisen perspektiivin käyttö. Suuntauksen tunnetuimpia edustajia olivat Giorgio de Chirico ja Carlo Carrà.

Nimetön-teos käsittelee alkukantaisia vaistoja, jotka ovat yhteisiä kaikille eläimille, myös ihmiselle. Useimmat lajit reagoivat pelkoon refleksinomaisesti taistelemalla, pakenemalla tai paikalleen jähmettymällä. Teos kuvaa herkkiä elämänmuotoja, jotka kukoistavat hiljaisuudessa, ja jotka melu ja kovat äänet saavat piiloutumaan. Pors & Rao on taiteilijapari, jonka teokset ovat usein vuorovaikutteisia ja hyödyntävät robotiikkaa.
 
Teos reagoi ääneen. Kokeile esimerkiksi lyödä käsiäsi yhteen.

Gretta Sarfaty on kreikkalaisbrasilialainen taiteilija, joka oli kehotaiteen ja feminismin pioneereja 1970-luvun Brasiliassa. Hänen Muodonmuutoksia ja Naisen päiväkirja -valokuvasarjansa purkavat aikansa vallitsevaa kuvaa naisista passiivisina katseen kohteina paljastaen kehon kapinoivan ja aktiivisen puolen. Sarfaty tutkii identiteetin muuntumisen prosesseja ja kyseenalaistaa yhteiskunnan asettamia naisellisuuden ja kauneuden ihanteita. Hänen työskentelynsä tuo esiin, miten keho voi toimia sekä uudistavana ilmaisun välineenä että arkistona. Performatiivisen prosessin kautta syntynyt teos haastaa katsojan pohtimaan esimerkiksi minuuden jatkuvaa muuntumista.

Dayanita Singh on pääasiassa valokuvauksen parissa työskentelevä taiteilija Delhistä Intiasta. Mona ja minä on Singhin mukaan ´liikkuva muotokuva´ 2017 menehtyneestä Mona Ahmedista, joka oli taiteilijan elinikäinen ystävä ja satojen kuvien kohde. Singh on kertonut, että hänen kumppanuutensa Mona Ahmedin kanssa kiteytyy juuri tässä sattumalta valokuvauksen yhteydessä syntyneessä videossa. Toisin kuin valokuvissa, videosta välittyy ystävien välinen läsnäolon tunne myös musiikin ja hengityksen kautta. Singh on julkaissut 14 valokuvakirjaa, joista yksi kuvaa intiimisti Mona Ahmedin poikkeuksellista elämää New Delhissä 1990-luvulla.

Lontoossa ja Los Angelesissa työskentelevän taiteilija P. Staffin teoksen nimi Amerikkalainen yö viittaa kuvaamistekniikkaan, jossa jäljitellään yötä hyödyntämällä erilaisia kameran linssejä ja suodattimia. Tällöin maailma näyttäytyy keinotekoisen, yöllisen hämärän verhon läpi. Staff hyödyntää tätä tekniikkaa teoksessaan, jossa ei kuitenkaan yritä peitellä sitä, että se on kuvattu Los Angelesissa päiväsaikaan: ihmiset kävelevät kadulla ja puistossa, aurinko paistaa, linnut lentävät. Aggressiivinen havainnon manipulointi, välkkyvät valot ja kollaasinomainen äänimaailma tekevät teoksessa kuvatusta tutusta maailmasta vieraan tuntuisen, jopa uhkaavan. Taiteilija onkin itse todennut, että joskus kaikkein tavallisin ja arkipäiväisin voi tuntua kauhistuttavimmalta.

Gillian Wearing on brittiläinen taiteilija, joka tutkii identiteettiä, rooleja ja omakuvaa. Teoksessaan Taiteilija Pier Paolo Pasolinina hän uppoutuu italialaisen elokuvaohjaajan hahmoon tarkoin valmistetun naamion avulla. Teoksessa käsitellään sitä, kuinka identiteetti rakentuu katseen, muistojen ja kulttuuristen kuvastojen kautta. Wearing haastaa teoksellaan pohtimaan, kenen tarinaa taiteilija voi esittää.