BENTSEENIKELLUKE (propaani) -teoksessa (2023) propaanin rakennekaava on suurennettu yli nelimetriseksi ilmalla täytetyksi veistokseksi. Propaani on kaasu, jota saadaan maaöljystä tislaamalla. Sitä käytetään erilaisissa kotitalouksien tuotteissa ja teollisuuden prosesseissa. Teos on osa laajempaa BENTSEENIKELLUKE-teossarjaa, jossa Monira Al Qadiri (s. 1983) käsittelee öljyteollisuuteen liittyviä aiheita. Öljyn erilaiset jalosteet kuten polttoaineet, asfaltti ja muovit ovat osa arkielämäämme. Öljy on toiminut osaltaan nykyisen kaltaisen elämäntavan mahdollistajana, mutta samalla se on yksi ilmastokriisin aiheuttajista.

Chaar Pellay -teos (1968–2017) koostuu osista, joita museon henkilökunta järjestää erilaisiksi asetelmiksi näyttelyn aikana. Rasheed Araeen (s. 1935) on aikaisemmalta koulutukseltaan insinööri, ja hän kutsuukin teoksiaan veistosten sijaan rakennelmiksi. Araeen on kotoisin Pakistanista, mutta muutti 1960-luvulla Iso-Britanniaan. Uransa aikana taiteilija on perustanut Black Phoenix -lehden (1978) ja Third Text -julkaisusarjan (1987) edistämään Euroopan ulkopuolelta tulevien taiteilijoiden asiaa.

Ruth Asawa (1926–2013) tuli alun perin tunnetuksi erityisesti omaperäisistä, metallilangasta punotuista veistoksistaan. Vuonna 1965 hän työskenteli taiteilija June Waynen perustamassa Tamarind-nimisessä litografian työpajassa Los Angelesissa, jossa teki sarjan grafiikkaa. Työskentelyjakso oli pisin aika, jonka Asawa oli ollut erossa lapsistaan. Perheenjäsenet olivat useiden hänen teostensa aiheina, mutta viivan, tekstuurin ja itse painotekniikan tutkiminen olivat työskentelyn keskiössä. Paul-teoksessa (1965) Asawan nuorin lapsi on kuvattuna kahden nukkemaisen hahmon välissä.

Louise Bourgeois (1911–2010) ammensi teostensa aiheita omasta elämästään. Myös luontoon ja kasvuun liittyvät ilmiöt kiinnostivat häntä koko hänen uransa ajan. Topiary: luonnon parantelemisen taito –teossarjassa (1988) amputoidut kehot, kainalosauvat ja kasvit on rinnastettu toisiinsa. Teoksen nimi viittaa kasvien leikkaukseen. Väkivaltaiselta vaikuttava leikkaaminen kuitenkin lopulta vahvistaa kasveja. Ajatus rinnastui Bourgeoisin elämän aikana koettuihin vaikeuksiin, joista hän selvisi vahvempana. Bourgeois työskenteli maalauksen, kuvanveiston, installaatioiden ja grafiikan parissa. 1940-luvun lopulla hän vieraili tunnetussa Atelier 17 -studiossa New Yorkissa ja intoutui hankkimaan pienen painokoneen kotiinsa. Bourgeois palasi tekniikan pariin 1980-luvun lopulla ja teki useita painettuja portfolioita, kirjoja ja teoksia elämänsä loppuun asti.

Obliquo policromo (Monivärinen vinoviiva) (1970) on toteutettu taiteilijalle ominaiseen tapaan pohjustamattomalle ja pingottamattomalle kankaalle. Se roikkuu vapaasti seinällä naulojen varassa. Kun teos ei ole esillä, se varastoidaan taiteltuna ja varastoinnin aikana kankaaseen syntyvät taitokset tulevat osaksi teosta.

Giorgio Griffa (s. 1936) on kiinnostunut maalausten materiaalisuudesta ja yksinkertaisuudesta. Hänelle muodot ja värit ovat tärkeämpiä kuin se, mitä maalaus esittää. Tätä kuvaa hänen toteamuksensa vuodelta 1972: ”Minä en esitä mitään, minä maalaan.”

Samia Halaby (s. 1936) tekee abstraktia, eli ei-esittävää, taidetta. 1960-luvulta lähtien Halaby on tutkinut värien ja muotojen kautta luonnon ilmiöitä kuten kasvua ja muutosta. Taitokset ja kasvu 6 –teoksessa (1987) Halabyn maalauksista tutut piirteet ovat päässeet liikkeeseen. Digitaalinen teos on osa laajempaa sarjaa, jonka taiteilija on ohjelmoinut Amiga-tietokoneella. Vaikka teokset eivät olleet laajasti esillä vielä 1980-luvulla, Halaby on nykyään tunnustettu tietokonepohjaisen taiteen edelläkävijäksi.

Yhä aktiivisesti taidemaailmassa toimiva palestiinalaistaustainen Halaby on myös akateemikko ja aktivisti. Halaby on asunut Yhdysvalloissa vuodesta 1951 jouduttuaan pakenemaan perheensä kanssa Jerusalemista 11-vuotiaana vuonna 1948.

Puhelimen lelumainen muoto kätkee sisäänsä sarjan outoja kysymyksiä. Millainen henkilö on langan toisessa päässä ja mitä hän kysymyksillään tavoittelee? Etukäteen äänitetty käsikirjoitus etenee yhä kummallisempiin suuntiin, kun kysymyksiin vastataan teoksen nappeja painamalla. Camille Henrotin (s. 1978) teos Paha isä ja sen yli (2015) käsittelee kielen merkityksiä ja erilaisia auktoriteetteja, jotka käyttävät valtaansa väärin. 

Teokseen saa koskea ja sen kieli on englanti.

Harriet Korman (s. 1947) tutkii taiteessaan abstraktin maalauksen yksinkertaisia elementtejä: värejä, muotoja, pintoja, eleitä, maalausjälkeä ja niiden suhdetta toisiinsa. Korman pitäytyy ei-esittävässä kuvassa äärimmäisyyteen asti ja välttää viitteitä symboleihin. Vuoden 1984 teoksessaan Nimetön hän on luonut ruudukon, jonka muodot näyttävät tanssivan ja pakenevan järjestystä. Korman on halunnut pitää teoksessa maalaamisen jäljet näkyvissä. 

Teos kuuluu Lee Lozanon (1930–1999) varhaistuotantoon. Lozano toimi aktiivisesti New Yorkin taidemaailmassa 1960-luvulla. Hän tutki maalauksissaan ja sarjakuvamaisen sarkastisissa piirustuksissaan ihmisen suhdetta valtaan, sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Teoksessa Nimetön (1962) nähtävä fallinen nenä on yksi hänen tuotannossaan toistuvista kuva-aiheista.

Lozanon kriittinen asenne yhteiskunnan seksistisiä valtarakenteita kohtaan kulminoitui vuonna 1972, jolloin hän muutti pois New Yorkista ja katkaisi kaikki siteensä taidemaailmaan.

Kolmikanavaisen videon nimi Naamiokuvio (2018) viittaa kuvioihin, jotka vaikeuttavat kohteen havaitsemista. Esimerkiksi seepran raidat tai armeijan maastokuviot ovat tällaisia. Ruuduilla nähtävä tanssija improvisoi, eli liikkeitä ei ole ennalta määritelty, vaan ne muodostuvat tanssin aikana. Sandra Mujinga (s. 1989) on norjalainen monialainen taiteilija, joka tutkii teoksissaan näkyvyyden, katoamisen ja identiteetin teemoja. Teos on tehty yhteistyössä tanssija Amie Mbyen kanssa.

Disko-Ofelia ja Eleuter House (Jarosław Iwaszkiewiczin mukaan) -teos (2019) on osa muotisuunnittelija Michał Wiśniewskin kanssa toteutettua veistossarjaa, jossa suunnittelijan asut on ensin haudattu maahan, sitten kaivettu esiin ja lopulta muotoiltu veistoksiksi. Paulina Ołowska (s. 1976) on kiinnostunut laajentamaan esittämisen tapoja, joilla naisia yleensä kuvataan. Hän on kiteyttänyt ajatuksensa kysymykseen: ”Kun olet kasvanut naiseksi, kuinka puolustat tai säilytät vapauttasi olla nainen, joka haluat olla?”.  Ajatus on saanut innoituksensa Simone de Beauvoirin vuonna 1967 julkaistusta kirjasta La femme rompue (Murtunut nainen). Kirjassa käsitellään kolmen eri tarinan kautta naisten elämään, ikääntymiseen ja yhteiskunnan odotuksiin liittyviä teemoja.

Dayanita Singh (s. 1961) on pääasiassa valokuvauksen parissa työskentelevä taiteilija Delhistä Intiasta. Mona ja minä (2019) on Singhin mukaan ´liikkuva muotokuva´ 2017 menehtyneestä Mona Ahmedista, joka oli taiteilijan elinikäinen ystävä ja satojen kuvien kohde. Singh on kertonut, että hänen kumppanuutensa Mona Ahmedin kanssa kiteytyy juuri tässä sattumalta valokuvauksen yhteydessä syntyneessä videossa. Toisin kuin valokuvissa, videosta välittyy ystävien välinen läsnäolon tunne myös musiikin ja hengityksen kautta. Singh on julkaissut 14 valokuvakirjaa, joista yksi kuvaa intiimisti Mona Ahmedin poikkeuksellista elämää New Delhissä 1990-luvulla.

Christine Sun Kim (s. 1980) tutkii taiteessaan äänen asemaa yhteiskunnassa erityisesti kuurojen ja viittomakielisten näkökulmasta. Kolme pöytää II (HPA, DTS, AGB) -teoksessa (2020) hän nostaa esiin kolme kuurojen kulttuurissa tunnettua, ulossulkemiseen liittyvää ilmiötä. Näihin ilmiöihin viitataan sanoin, jotka on pinottu päällekkäin kuin nuotit nuottiviivastoon. Hearing People Anxiety (kuulevien ihmisten ahdistus) viittaa kulttuurisiin jännitteisiin kuurojen ja kuulevien ihmisten välillä. Dinner Table Syndrome (illallispöytäsyndrooma) viittaa kokemukseen siitä, että kuuro henkilö suljetaan ulos sosiaalisista tilanteista, joita kuulevat ihmiset hallitsevat. Kolmas sanaryhmä viittaa keksijä Alexander Graham Belliin (1847–1922), joka vastusti kuurojen keskinäisiä avioliittoja ja viittomakielen opettamista kuuroille lapsille. Tämä tapahtui aikana, jolloin tuhoisat rotuopilliset ajatukset alkoivat levitä länsimaissa.

Martine Symsin (s. 1988) Narri-videoteoksessa (2021) päähenkilö kertoo kiusallisesta kohtaamisesta juhlissa entisen heilansa kanssa. Kuvamateriaali ja musiikki on järjestetty montaasina, eli nopeana sarjana erilaisia otoksia. Toisinaan kuvat tuntuvat liittyvän kerrottuun tarinaan, mutta teos jättää myös paljon kysymyksiä avoimiksi. Mihin huonekasvi kulkee skeittilaudan päällä? Tai miksi teoksen televisio on pahvilaatikossa ja mihin liittyvät teipit, joilla se on vuorattu? Ja miten nämä liittyvät illan tapahtumiin? Suoria vastauksia ei anneta, mutta kuvavirran huumori, kerronnan henkilökohtaisuus ja inhimillisyys imevät mukaansa.

Sisämeri (2017) rinnastaa kahden naisen muistot oman lapsen hukkumiseen liittyvästä pelosta. Ensimmäisessä suomalaisnainen kertoo, miten hänen lapsensa joutui hukkumisvaaraan lomamatkalla. Toisessa kurdinainen kertoo perheensä pakomatkasta kotimaastaan ja päätymisestään hengenvaaralliselle matkalle salakuljettajien veneeseen. Marja Viitahuhta (s. 1979) on kuvataiteilija ja elokuvantekijä. Hän on käsitellyt useissa teoksissaan naisten omaelämäkerrallisia tarinoita, kuolevaisuutta ja traumojen voittamista.