BENTSEENIKELLUKE (propaani) -teoksessa (2023) propaanin rakennekaava on suurennettu yli nelimetriseksi ilmalla täytetyksi veistokseksi. Propaani on kaasu, jota saadaan maaöljystä tislaamalla. Sitä käytetään erilaisissa kotitalouksien tuotteissa ja teollisuuden prosesseissa. Teos on osa laajempaa BENTSEENIKELLUKE-teossarjaa, jossa Monira Al Qadiri (s. 1983) käsittelee öljyteollisuuteen liittyviä aiheita. Öljyn erilaiset jalosteet kuten polttoaineet, asfaltti ja muovit ovat osa arkielämäämme. Öljy on toiminut osaltaan nykyisen kaltaisen elämäntavan mahdollistajana, mutta samalla se on yksi ilmastokriisin aiheuttajista.

Chaar Pellay -teos (1968–2017) koostuu osista, joita museon henkilökunta järjestää erilaisiksi asetelmiksi näyttelyn aikana. Rasheed Araeen (s. 1935) on aikaisemmalta koulutukseltaan insinööri, ja hän kutsuukin teoksiaan veistosten sijaan rakennelmiksi. Araeen on kotoisin Pakistanista, mutta muutti 1960-luvulla Iso-Britanniaan. Uransa aikana taiteilija on perustanut Black Phoenix -lehden (1978) ja Third Text -julkaisusarjan (1987) edistämään Euroopan ulkopuolelta tulevien taiteilijoiden asiaa.

Ruth Asawa (1926–2013) tuli alun perin tunnetuksi erityisesti omaperäisistä, metallilangasta punotuista veistoksistaan. Vuonna 1965 hän työskenteli taiteilija June Waynen perustamassa Tamarind-nimisessä litografian työpajassa Los Angelesissa, jossa teki sarjan grafiikkaa. Työskentelyjakso oli pisin aika, jonka Asawa oli ollut erossa lapsistaan. Perheenjäsenet olivat useiden hänen teostensa aiheina, mutta viivan, tekstuurin ja itse painotekniikan tutkiminen olivat työskentelyn keskiössä. Paul-teoksessa (1965) Asawan nuorin lapsi on kuvattuna kahden nukkemaisen hahmon välissä.

Louise Bourgeois (1911–2010) ammensi teostensa aiheita omasta elämästään. Myös luontoon ja kasvuun liittyvät ilmiöt kiinnostivat häntä koko hänen uransa ajan. Topiary: luonnon parantelemisen taito –teossarjassa (1988) amputoidut kehot, kainalosauvat ja kasvit on rinnastettu toisiinsa. Teoksen nimi viittaa kasvien leikkaukseen. Väkivaltaiselta vaikuttava leikkaaminen kuitenkin lopulta vahvistaa kasveja. Ajatus rinnastui Bourgeoisin elämän aikana koettuihin vaikeuksiin, joista hän selvisi vahvempana. Bourgeois työskenteli maalauksen, kuvanveiston, installaatioiden ja grafiikan parissa. 1940-luvun lopulla hän vieraili tunnetussa Atelier 17 -studiossa New Yorkissa ja intoutui hankkimaan pienen painokoneen kotiinsa. Bourgeois palasi tekniikan pariin 1980-luvun lopulla ja teki useita painettuja portfolioita, kirjoja ja teoksia elämänsä loppuun asti.

Curtis Cuffie (1955–2002) tunnetaan erityisesti tilapäisistä veistoksista ja installaatioista, joita hän teki New Yorkin East Villagen kaduilla 1980–1990-luvuilla. Ajoittain kodittomana elänyt taiteilija hyödynsi teoksissaan löytötavaroita, kuten rikkinäisiä huonekaluja ja vaatteita. Hän rakensi materiaaleista erilaisia torneja, alttareita ja juhlakulkueita muistuttavia teoksia, joita hän asetti esille jalkakäytäville, aitojen päälle ja rakennusten ulkoseinille. Kaupungin viranomaiset tai vaihtelevat sääolosuhteet tuhosivat Cuffien hetkellisiä teoksia, mutta niitä esitettiin myös New Yorkin gallerioissa ja taidejulkaisuissa.

Elmgreen (s. 1961) & Dragset (s. 1969) ovat berliiniläinen taiteilijaduo, joka on tehnyt yhteistyötä vuodesta 1995 lähtien. Voimattomat rakenteet, kuva 101 –veistos (2012) esittää pientä poikaa ratsastamassa keinuhevosella. Teos on Elmgreenin & Dragsetin tulkinta perinteisestä ratsastajapatsaasta. Vuonna 2012 patsaan suurempi pronssista tehty versio asennettiin Lontoon Trafalgar Squaren neljännelle jalustalle 18 kuukauden ajaksi. Trafalgar Square suunniteltiin kunnioittamaan Britannian laivaston voittoa Trafalgarin taistelussa Napoleonin sotien aikana. Patsaassa esiintyvä keinuhevonen oli yleinen lelu kyseisten taisteluiden aikakaudella. Teoksessa taiteilijat asettavat nuoruuden viattomuuden ja mielikuvituksen vastakkain aukion sankarillisten muistomerkkien kanssa, jotka juhlivat sotilaallisia voittoja ja valtaa.

VALIE EXPORT (s. 1940) toteutti vuonna 1968 müncheniläisessä elokuvateatterissa performanssin, jossa hän käveli katsomon keskellä pukeutuneena jalkovälistä avoimiin housuihin. Feministisen performanssin tarkoitus oli haastaa se, miten naiskehoa tavallisesti esitetään hallittuna katseen kohteena esimerkiksi valkokankaalla. Seuraavana vuonna Peter Hassmann otti sarjan lavastettuja valokuvia samasta performanssista. Näissä kuvissa VALIE EXPORT lisäsi konekiväärin korostamaan valtaansa.

Samia Halaby (s. 1936) tekee abstraktia, eli ei-esittävää, taidetta. 1960-luvulta lähtien Halaby on tutkinut värien ja muotojen kautta luonnon ilmiöitä kuten kasvua ja muutosta. Taitokset ja kasvu 6 –teoksessa (1987) Halabyn maalauksista tutut piirteet ovat päässeet liikkeeseen. Digitaalinen teos on osa laajempaa sarjaa, jonka taiteilija on ohjelmoinut Amiga-tietokoneella. Vaikka teokset eivät olleet laajasti esillä vielä 1980-luvulla, Halaby on nykyään tunnustettu tietokonepohjaisen taiteen edelläkävijäksi.

Yhä aktiivisesti taidemaailmassa toimiva palestiinalaistaustainen Halaby on myös akateemikko ja aktivisti. Halaby on asunut Yhdysvalloissa vuodesta 1951 jouduttuaan pakenemaan perheensä kanssa Jerusalemista 11-vuotiaana vuonna 1948.

Lebohang Kganye (s. 1990) on eteläafrikkalainen taiteilija, jonka teokset käsittelevät usein identiteettiä, perhehistoriaa ja kulttuuriperintöä. Kwana Germiston bosiu II (Yö Germistonissa II), Re tantshetsa phaposing ya sekolo I (Me tanssimme koululuokassa I) ja Hlakeng ya kereke II (Kirkon sisällä II) -teosnimet ovat sesothon kieltä ja ne kertovat kuvien ympäristöstä. Teokset ovat osa laajempaa sarjaa, jossa Kganye käsittelee suhdettaan edesmenneeseen äitiinsä vanhojen perhekuvien avulla. Kganye halusi säilyttää muistonsa äidistään syvempänä kuin pelkkänä kuvana. Hän pukeutui äidin vanhoihin vaatteisiin ja valokuvasi itsensä samoissa paikoissa ja asennoissa kuin äitiä oli kuvattu. Lopuksi hän liitti oman kuvansa osaksi alkuperäistä valokuvaa, kerrostaen nykyhetken ja menneisyyden samaan kuvaan.

Harriet Korman (s. 1947) tutkii taiteessaan abstraktin maalauksen yksinkertaisia elementtejä: värejä, muotoja, pintoja, eleitä, maalausjälkeä ja niiden suhdetta toisiinsa. Korman pitäytyy ei-esittävässä kuvassa äärimmäisyyteen asti ja välttää viitteitä symboleihin. Vuoden 1984 teoksessaan Nimetön hän on luonut ruudukon, jonka muodot näyttävät tanssivan ja pakenevan järjestystä. Korman on halunnut pitää teoksessa maalaamisen jäljet näkyvissä. 

Disko-Ofelia ja Eleuter House (Jarosław Iwaszkiewiczin mukaan) -teos (2019) on osa muotisuunnittelija Michał Wiśniewskin kanssa toteutettua veistossarjaa, jossa suunnittelijan asut on ensin haudattu maahan, sitten kaivettu esiin ja lopulta muotoiltu veistoksiksi. Paulina Ołowska (s. 1976) on kiinnostunut laajentamaan esittämisen tapoja, joilla naisia yleensä kuvataan. Hän on kiteyttänyt ajatuksensa kysymykseen: ”Kun olet kasvanut naiseksi, kuinka puolustat tai säilytät vapauttasi olla nainen, joka haluat olla?”.  Ajatus on saanut innoituksensa Simone de Beauvoirin vuonna 1967 julkaistusta kirjasta La femme rompue (Murtunut nainen). Kirjassa käsitellään kolmen eri tarinan kautta naisten elämään, ikääntymiseen ja yhteiskunnan odotuksiin liittyviä teemoja.

Howardena Pindell (s. 1943) alkoi toteuttaa kollaaseja rei’ittimellä tehdyistä paperikiekoista 1970-luvulla. Hän oli kiinnostunut siitä, miten arkisesta ja rutiininomaisesta voi luoda jotain kaunista. Pindell työskenteli tuolloin ensimmäisenä afroamerikkalaisena kuraattorina New Yorkin The Museum of Modern Artissa. Lukuisten erilaisten paperikiekkojen voi nähdä käsittelevän yksilön ja yhteisön välistä suhdetta. Teos linkittyy näin myös Pindellin omiin kokemuksiin syrjinnästä afroamerikkalaisena naisena valkoisessa taidemaailmassa sekä arkistointiin, byrokratiaan ja instituution rakenteisiin.

Dayanita Singh (s. 1961) on pääasiassa valokuvauksen parissa työskentelevä taiteilija Delhistä Intiasta. Mona ja minä (2019) on Singhin mukaan ´liikkuva muotokuva´ 2017 menehtyneestä Mona Ahmedista, joka oli taiteilijan elinikäinen ystävä ja satojen kuvien kohde. Singh on kertonut, että hänen kumppanuutensa Mona Ahmedin kanssa kiteytyy juuri tässä sattumalta valokuvauksen yhteydessä syntyneessä videossa. Toisin kuin valokuvissa, videosta välittyy ystävien välinen läsnäolon tunne myös musiikin ja hengityksen kautta. Singh on julkaissut 14 valokuvakirjaa, joista yksi kuvaa intiimisti Mona Ahmedin poikkeuksellista elämää New Delhissä 1990-luvulla.

Martine Symsin (s. 1988) Narri-videoteoksessa (2021) päähenkilö kertoo kiusallisesta kohtaamisesta juhlissa entisen heilansa kanssa. Kuvamateriaali ja musiikki on järjestetty montaasina, eli nopeana sarjana erilaisia otoksia. Toisinaan kuvat tuntuvat liittyvän kerrottuun tarinaan, mutta teos jättää myös paljon kysymyksiä avoimiksi. Mihin huonekasvi kulkee skeittilaudan päällä? Tai miksi teoksen televisio on pahvilaatikossa ja mihin liittyvät teipit, joilla se on vuorattu? Ja miten nämä liittyvät illan tapahtumiin? Suoria vastauksia ei anneta, mutta kuvavirran huumori, kerronnan henkilökohtaisuus ja inhimillisyys imevät mukaansa.

Kaakkois-Aasian modernistinen arkkitehtuuri on Thao Nguyen Phanille (s. 1987) merkittävä inspiraation lähde. Keskipäivän aurinko -sarja on taiteilijan vastaus Vietnamin modernismiin ja globaalin etelän tilanteeseen: hän irrottaa arkkitehtonisia elementtejä, kuten betoniset ilmanvaihtoritilät (brise-soleil), alkuperäisestä kontekstistaan ja siirtää ne silkin pinnalle herkällä, maalauksellisella eleellä. Illuusiosta –teos (2022) sisältää elementtejä Ho Chi Minh Cityn Itsenäisyyspalatsista sekä Phnom Penhin vieraskielisestä instituutista.

Vallasjoen (s. 1984) teokset käsittelevät usein ajan kokemusta ja ihmisen suhdetta erilaisiin tiloihin. Kalenteri-teoksessa (2024) Vallasjoki tutkii omaa aikakäsitystään ja ajan mittaamista käytännössä. Teos muuttuu näyttelyssä ollessaan jokainen aamu: näyttelyvalvojat siirtävät symbolin ensimmäiseltä taululta toiselle. Teos siis nimensä mukaisesti toimii perinteisen kalenterin tavoin, mutta siinä käytettyjen symboleiden ja kuvakielen voi nähdä viittaavan myös laajemmalle kuin ainoastaan ajan mittaamiseen.