Marina Abramović (s. 1946) on yksi merkittävimmistä performanssitaiteilijoista. Yli viiden vuosikymmenen ajan hän on tutkinut teoksissaan kehon ja läsnäolon voimaa. Abramović on tullut tunnetuksi intensiivisistä ja omia äärirajojaan koettelevista performansseista. Yksi hänen tunnetuimmista performansseistaan on (Taiteilija on läsnä, 2010), joka kesti yli 700 tuntia kolmen kuukauden ajan. Teoksessa Abramović istui hiljaa tuolilla pöydän ääressä näyttelytilassa ja kävijät kutsuttiin istumaan häntä vastapäätä ja ottamaan katsekontakti. Teos Riisilaskenta on sekä taideteos että harjoitus. Voit istahtaa pitkien pöytien ääreen lajittelemaan riisiä ja linssejä jyvä kerrallaan. Abramovićin mukaan teos toimii mielen harjoittamisena, joka auttaa suuntaamaan huomion tähän hetkeen ja olemaan läsnä.

Haruka Kashima (s. 1963) on tehnyt vahaliitupiirustuksen Museo osittain EMMAn museotilassa havainnosta piirrettyjen luonnosten, osittain mielikuvituksen pohjalta. Teos on osa pitkäaikaista projektia, jossa taiteilija on tutkinut keinotekoisesti luotuja ympäristöjä. Kashima tarkastelee taiteessaan aluetta, jossa ihmisen biologiset reaktiot ja kognitiivinen tietoisuus limittyvät toisiinsa. Hän pitää tätä vaikeasti hahmotettavaa välitilaa ihmislajin ymmärtämisen kannalta olennaisena. Kashima on työskennellyt Helsingissä, Espoossa ja Vantaalla piirustuksen ja maalauksen parissa vuodesta 1995.

Kimsooja (s. 1957) käyttää heijastavia pintoja luodakseen tilan, joka haastaa perinteisen käsityksen maalauksesta “ei-tekemisen” ja “ei-toimimisen” kautta. Katsoja, tila ja teos sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi, jonka keskiössä on havaintokokemus. Yksi Kimsoojan tunnetuimmista teoksista on Hengittää-sarja, jossa hän tutkii valoa, väriä, hengitystä ja liikettä. Hänen teoksensa EMMAssa jatkaa tätä sarjaa laajentaen ajatuksia maalauksen luonteesta. Teos maalaa valolla, joka heijastetaan ylhäältä peilipinnalle, muodostaen tilaan värien kokonaisuuden.

Tarik Kiswanson (s. 1986) on ruotsalainen, palestiinalainen, ranskalainen ja jordanialainen kuvataiteilija, jonka työskentelyn keskeisiä teemoja ovat juurettomuus, muodonmuutos ja muisti. Ne kumpuavat hänen perheensä siirtolaiskokemuksista ja identiteetin rakentumisesta. Koteloa muistuttavan veistoksen Pesä muoto viittaa uudistumiseen ja jälleensyntymiseen. Se kuuluu laajempaan teossarjaan, jonka ensimmäinen teos valmistettiin alun perin taiteilijan kehon mittojen mukaan. Muistaa-teoskokonaisuuteen Kiswanson on sisällyttänyt arkisia esineitä, jotka ovat seuranneet hänen perhettään kolmen sukupolven ajan maanpakolaisuuden ja muuttoliikkeen läpi. Sen teoksissa Piilotettu, Anamneesi, Verissäni, Onnettomuus ja Hengähdystauko esineet on valettu läpikuultaviin ja utuisiin hartsimuotteihin. Hartsin sisään suljettuina esineet muistuttavat aikakapseleita – ikkunoita menneisyyteen, joka muuten voisi jäädä tavoittamattomaksi. Ne ovat henkilökohtaisia, mutta samalla universaaleja. Esineet yhdistävät yksityisen ja yhteisen ja kutsuvat pohtimaan aikaa, menetystä ja muistia.

Germaine Kruipin (s. 1970) Saaret-triptyykki on teossarja, jossa valo reagoi reaaliaikaisesti tuulennopeuksiin, joita mitataan kolmella asumattomalla saarella: Lampionella — pienellä kalliosaarella Välimerellä, Kreosilla —kreikkalaisella saarella Kykladeilla sekä Teteparella — suurimmalla asumattomalla saarella Eteläisellä Tyynellämerellä.

Valaistu tuuli, Tetepare

Tetepare on Eteläisen Tyynenmeren suurin asumaton saari. Sitä peittää koskematon alankosademetsä ja sitä ympäröi rikas rannikkovesialue. Tetepare on tunnistettu alueeksi, jolla on merkittävä biodiversiteetti ja huomattavia suojeluarvoja.

Saarella asuneet ihmiset olivat ilmeisesti oma etninen ryhmänsä; Tetepare-kieli ja ainutlaatuiset perinteet on todistettu, mutta tieto on hajanaista. Saari hylättiin 1800‑luvun puolivälissä. Saaren länsipäähän perustettiin 3,75 neliökilometrin kokoinen kookosviljelmä vuosina 1907–1918, mutta se alkoi taantua toisen maailmansodan jälkeen ja kaikki ylläpito loppui vuonna 1990. Toissijainen metsä valtaa nyt aluetta takaisin. Saari on edelleen hengellisesti ja perinteisesti merkittävä paikka alueella.

Mahdollinen tuulidatan sijainti: metsä

Valaistu tuuli, Lampione

Lampione on pieni kalliosaari Välimerellä. Hallinnollisesti se kuuluu Italian Sisilian alueen Agrigenton maakuntaan. Saari on asumaton, ja sen ainoa rakennus on majakka. Legendan mukaan saari on kivi, joka putosi kyklooppi Polyfemoksen käsistä.

Mahdollinen tuulidatan sijainti: majakka

Valaistu tuuli, Keros

Keros on asumaton kreikkalainen saari Kykladeilla. Hallinnollisesti se kuuluu Koufonisian yhteisöön. Sen pinta‑ala on 15 km² ja korkein kohta on Papa-vuori, 432 metriä. Saari oli merkittävä paikka Kykladien kulttuurille, joka kukoisti noin vuonna 2500 eaa. Nykyään Kerokselle rantautuminen on kielletty.

Muinaisina aikoina saarella kukoisti esikykladinen kulttuuri vuosien 2800–2300 eaa. välillä. Kerokselta on löydetty marmoriveistoksia, kivestä ja keramiikasta valmistettuja esineitä, obsidiaaniteriä ja lukuisia hautoja. Myytin mukaan Artemiin ja Apollonin äiti Leto synnytti Artemiin saarella, minkä vuoksi arkeologit uskovat, että saarella järjestettiin uskonnollisia rituaaleja kyseiselle jumalattarelle. Yöllä kuunvalossa Keros näyttää Pano Koufonisilta katsottuna alastomalta makaavalta naiselta. Tämän ihmishahmon, jonka saaren harjanne muodostaa, uskotaan inspiroineen varhaisen kykladisen kulttuurin kuuluisia naisfiguureja.

Mahdollinen tuulidatan sijainti: naisfiguurin silmät

360‑polyfonia, messinki -teoksen tangot liittyvät osaksi WeeGee-talon arkkitehtuuria ja heräävät eloon myös instrumentteina, joita näyttelyvalvojat soittavat näyttelytilassa. Germaine Kruipin teokset syntyvät havainnosta ja läsnäolosta. Ne elävät olosuhteiden mukana ja muuttuvat joka hetki. Kruip kutoo yhteen etäisiä paikkoja tähän hetkeen ja tutkii, miten tilan voi muuttaa rituaaliseksi ympäristöksi.

Olet tervetullut istumaan näyttelytilan penkille kokeaksesi Germaine Kruipin lyhyen Näen maiseman -performanssin. Näyttelyvalvojat esittävät performanssin alla lueteltuina ajankohtina. Performanssia on esitetty erilaisissa yhteyksissä ja monin eri tavoin toteutettuna. Instituutioiden lisäksi sitä on esitetty esimerkiksi yksityiskodeissa.

Performanssissa lausuttava teksti perustuu Jean-Luc Godardin elokuvan Éloge de l’amour (2001) loppusanoihin.

Ken Matsubara (s. 1949) on kiinnostunut nykyhetken ja menneisyyden välisestä yhteydestä sekä siitä, miten muistot muovaavat meitä yksilöinä ja yhteisönä. Installaatioissaan Matsubara hyödyntää usein arkisia materiaaleja, kuten vettä, lasia ja paperia, joita hän yhdistää projisointeihin ja antiikkiesineisiin. Teossarjassa Kuukulho hän yhdistää Itä-Aasian buddhalaisissa traditioissa merkkiäänenä käytetyt soivat kulhot, veden ja videokuvan. Teoksen pinnalle heijastuvat kuvat hajoavat ja rakentuvat uudelleen veden liikkeen seurauksena. Taiteilija kiinnittää huomiomme katoavaisuuden kauneuteen, siihen, miten mikään ei ole pysyvää.

Lydia Ourahmanen (s. 1992) teos Äitiemme poissaollessa koostuu kahdesta kultahampaasta, joista toinen on taiteilijan suussa, toinen näyttelytilassa. Teokseen kuuluu myös teksti ja röntgenkuva. Teos liittyy syvästi taiteilijan omaan sukutarinaan ja konkreettisesti häneen itseensä, mutta avautuu samalla myös laajempaan pohdintaan siitä, miten ymmärrämme arvon ja muuttoliikkeen. Ourahmanen työskentelyssä henkilökohtaiset kertomukset yhdistyvät laajempiin poliittisiin ja historiallisiin rakenteisiin. Hän teoksensa koostuvat usein erilaisista esineistä ja dokumentaatiosta. Näiden kautta hänen taiteellinen työskentelynsä tuo esiin, miten nykyajan kysymykset – kuten geopolitiikka, muuttoliike ja kolonialismin historia – heijastuvat kehoon.

Algeria joutui Ranskan siirtomaavallan alle vuonna 1830. Vuosina 1932–1945 Tayeb Ourahmane suoritti pakollista asepalvelustaan Ranskan algerialaisjoukoissa. Hänen asemapaikkansa oli Oujdassa, joka kuuluu nykyisin Marokkoon. Ourahmane, joka kuului armeijan parhaimpiin tarkka-ampujiin, joutui vastoin tahtoaan kouluttamaan algerialaisia sotilaita.

Vuonna 1945 hänet komennettiin Ranskan armeijaan taistelemaan Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa. Ourahmane oli avioitunut ja kolmen lapsen isä ja jo kolmattatoista vuotta armeijassa. Hän päätti vastustaa sotilaspalveluksen jatkumista vetämällä irti kaikki hampaansa. Tämä itsensä silpominen, johti viimein kotiuttamiseen, kun viranomaiset katsoivat Ourahmanen palvelukseen kelpaamattomaksi.

Algerian sota alkoi vuonna 1954 ja johti maan itsenäistymiseen Ranskasta vuonna 1962. Sodan aikana Ourahmane kuului Ranskan siirtomaavaltaa vastustaneeseen upseereiden ja poliitikkojen Oujda-ryhmään ja osallistui aktiivisesti vastarintatoimintaan. Hän avusti laittomien aseiden salakuljetusta Algeriaan ja tarjosi kotinsa ammusvarastoksi ja haavoittuneiden sotilaiden toipumispaikaksi. Ennen kuolemaansa vuonna 1979 Ourahmane kieltäytyi ottamasta vastaan virallista kunnianosoitusta osallistumisestaan itsenäisyystaisteluun.

* * *

Vuonna 2015 Tayeb Ourahmanen tyttärentytär Lydia Ourahmane oli Algeriassa tutkimassa Espanjaan suuntautuvaa laitonta maahanmuuttoa. Oranissa hän tapasi Medina Djedidan markkinoilla 23-vuotiaan miehen. Mies myi hänelle 18-karaatin kultaketjun, jonka väitti kuuluneen äidilleen. Lydia maksoi ketjusta 300 euroa; summa oli suunnilleen sama, jonka ihmissalakuljettajat tuohon aikaan veloittivat paikasta veneessä Eurooppaan.

Tammikuussa 2018 ketju sulatettiin ja valettiin kahdeksi kultahampaaksi Lydialta puuttuvan oikeanpuoleisen yläposkihampaan tilalle. Tämän jälkeen Lydian leukaan tehtiin leikkaus, jossa luu valmisteltiin hampaan implantointia varten. Yksi kultahampaista kiinnitettiin sitten pysyvästi kiinni hänen suuhunsa

Helen Pashgian (s. 1934) tunnetaan pioneerityöstään valon ja havainnon tutkimuksesta taiteessa. Hän on yksi keskeisistä taiteilijoista Light and Space -liikkeessä, joka syntyi 1960-luvun Kaliforniassa. Liikkeen taiteilijat loivat teoksia, joissa valosta tuli taiteen materiaali. Pashgian hyödyntää teoksissaan hartsia, akryylia ja muita läpikuultavia materiaaleja, jotka reagoivat valoon herättäen teokset eloon. Installaation keskellä oleva veistos on toteutettu useilla hartsivaluilla teknisesti ja ajallisesti vaativassa prosessissa. Teos muodostaa kokonaisuuden, jossa valo, tila ja katsojan havainto muuttuvat jatkuvassa vuorovaikutuksessa.

Jani-Matti Salo (s. 1984) tarkastelee tuotannossaan, miten teknologia, arjen ilmiöt ja ihmisten välinen vuorovaikutus vaikuttavat havaintoon. Hän hyödyntää taiteessaan valoa, ääntä ja videota, usein suhteessa teospaikkaan. EMMAan suunnitellussa Ajoittain-teoksessa valo voimistuu vähitellen ja hiipuu yllättäen, nopeammin kuin silmä ehtii sopeutua. Vaikutelma siirtää katseen ulkoisesta kohti sisäistä kokemusta. Teoksen muoto mukailee WeeGee-talon ikkunarivistöä ja käy vuoropuhelua ulkona avautuvan maiseman, vuodenaikojen ja sääolosuhteiden kanssa. Installaatiossa kuullaan myös taiteilijan säveltämä äänimaisema, joka muuttuu valon aaltomaisen liikkeen mukana.

Danh Võn (s. 1975) teos Me kansa (yksityiskohta) kuuluu samannimiseen veistossarjaan (2011–2016). Sarjaa varten taiteilija jakoi New Yorkin Vapaudenpatsaan muodon noin 300 osaan ja teki kustakin osasta erillisen veistoksen, joita on esitetty ympäri maailmaa yksittäin ja installaatioina. Taiteilijan tavoite ei kuitenkaan ole esittää teoksen kaikkia osia samassa paikassa, vaan päinvastoin – hajauttaa ne mahdollisimman laajalle. Teos käsittelee monumentin merkityksiä, vallan symbolien purkamista ja kolonialistisia rakenteita, joiden varaan vapauden kaltaiset käsitteet usein rakentuvat.

Nurture (Kannattelu) on esitys, joka luo tilaa lempeydelle ja haavoittuvuudelle. Se tutkii kehon, sukupuolen ja rinnakkaiselon teemoja hoivan ja imettämisen kautta.  

Esitys on kahdenvälinen kohtaaminen, jossa esiintyjä imettää katsoja-kokijaa. Kohtaamiseen varataan lippu. Esitykset ovat avoimia ja niitä voi katsoa myös ulkopuolelta.  

Esitysten ulkopuolella esitystila on yleisölle avoinna. Voit halutessasi asettua sen sisään lepäämään. 

Lisätietoa esityspäivistä ja lipuista.

WAUHAUS on Helsingissä toimiva monialainen taidekollektiivi, joka perustettiin vuonna 2016. Kollektiivin teokset sijoittuvat eri taidemuotojen välimaastoon ja niitä esitetään monenlaisissa konteksteissa, kuten teattereissa, julkisissa tiloissa ja museoissa. 

Todellisuuden tutkimuskeskus (TTK) on esitystaiteen ammattilaisten kollektiivi, johon kuuluu 81 taiteilijaa. TTK tunnetaan erityisesti uusien esitysmuotojen, kuten paikkasidonnaisten ja one-on-one-esitysten kehittäjänä. TTK:n esitykset tapahtuvat usein perinteisten näyttämöiden ulkopuolella – kaupungin kaduilla, metsissä ja arjen yllättävissä tiloissa – ja asettavat katsojan kokemuksen työnsä ytimeen.

Kesto: 25 min   
Kieli: Suomi, englanti   

Konsepti esitys ja esiintyjä: Samuli Laine (WAUHAUS) 
Ääni: Jussi Matikainen (WAUHAUS) 
Mentorointi: Jarkko Partanen (WAUHAUS) ja Jussi Matikainen  
Ryijyn suunnittelu: Samuli Laine   
Ryijyn toteutus: Iris Blauberg, Laura Jantunen, Hanne Jurmu, Aliisa Talja & Samuli Laine 
 
Tuotanto: WAUHAUS, Todellisuuden tutkimuskeskus ja Samuli Laine    
Tuki: Suomen Kulttuurirahasto, Uudenmaan rahasto, Taiteen edistämiskeskus  

Ensi-ilta: 28.10.2020 at ANTI – Contemporary Art Festival, Kuopio, Finland 

WAUHAUSin teos on esillä 14.3. – 9.8.2026.

Ympyrä lattialla on Ian Wilsonin (1940–2020) vuonna 1968 luoma teos, jonka editio on ääretön, eli sitä voidaan toistaa loputtomasti. Se koostuu valkoisella liidulla käsin lattiaan piirretystä ympyrästä. Teos tehdään aina taiteilijan antamien ohjeiden mukaisesti ja se pysyy samanlaisena riippumatta siitä missä se toteutetaan. Wilson oli keskeinen hahmo käsitetaiteessa, 1960-luvulla syntyneessä taidesuuntauksessa, jossa teoksen idea nähtiin tärkeämpänä kuin sen visuaalinen tai materiaalinen muoto. Käsitetaiteessa teoksen lähtökohta on sen ajatuksessa, ja sen fyysinen ilmenemismuoto nähdään lähinnä välineenä, joka tekee idean näkyväksi.

Maaria Wirkkalan (s. 1954) osaksi WeeGee-talon arkkitehtuuria sulautuva teos Jaettu tapahtuu vastakohtien välissä: hämärän ja kirkkaan, kätkemisen ja näyttämisen, tiedon ja tiedostamattoman. Wirkkala suunnittelee usein teoksensa siten, että teoksen ympäristö on osa teosta. Hän on toteuttanut teoksen ensimmäisen kerran osaksi jakamisen merkitystä tutkivaa yksityisnäyttelyä Itävallan Grazissa museoon, joka sijaitsee vanhassa luostarissa. Wirkkala kysyy, mitä kaikkea kertoo suljettu ovi huoneeseen, jossa on niin voimakas valo, että se on täytynyt peittää. Mitä siellä on tapahtunut? Mitä siellä tulee tapahtumaan?

Museonjohtaja: Krist Gruijthuijsen

Kuratointi: Laura Eweis, Ingrid Orman, Pernilla Wiik

Näyttelysarjan konsepti: Pilvi Kalhama

Projektin johto: Ingrid Orman, Pernilla Wiik

Graafinen suunnittelu: Milla Rissanen

Tekninen suunnittelu ja toteutus ja näyttelyrakenteet: Jenni Enbom, Kalle Jarva, Miika Kyyrö, Lasse Lindfors, Olli Lukkari, Lasse Naukkarinen, Tarmo Venäläinen

Valaistus: Lasse Lindfors, Anna Pöllänen, Jani-Matti Salo

Konservointi: Simo Karvinen, Marianne Miettinen, Saara Peisa

Registrointi: Mereca Victorzon

Näyttelytekstit: Laura Eweis, Tero Hytönen, Ingrid Orman, Pernilla Wiik

Mobiiliopas: Tero Hytönen, Ilari Strandberg

Yleisötyö ja ohjelma: Tero Hytönen, Reetta Kalajo

Opastusten suunnittelu: Riikka Alanko, Ilari Strandberg

Asiakaspalvelun suunnittelu: Maija Eränen, Ilari Strandberg

Markkinointiviestintä: Iris Suomi, Helmi Tolonen

Valokuvaus ja dokumentointi: Paula Virta

Videon tuotanto: Tero Hytönen, Iris Suomi, Paula Virta

Palvelumyynti, kävijäkyselyt: Essi Huhtanen

EMMA Shop: Mira Alanko, Salla Engström

EMMAn asiakaspalvelu ja oppaat

Käännökset: Mats Forsskåhl (svenska), Tomi Snellman (english)

Kiitos tuesta:

Jane ja Aatos Erkon säätiö

LähiTapiola 

Saastamoisen säätiö