Ranskalainen taiteilija Daniel Buren (s. 1938) on nykytaiteen visionääri, joka on mittavan uransa aikana haastanut taidekäsitystämme sekä rikkonut taideinstituutioiden rajoja yhä uudestaan ja uudestaan. Buren tunnetaan erityisesti hänen tilallisista, hetkellisistä, in situ -teoksistaan, joissa hän hyödyntää paikan ominaispiirteitä. 

EMMAn Kävelyllä siksakissa (Going for a Walk in a Zigzag) -näyttelyn keskiössä on Burenin uniikki, EMMAn näyttelytilaan luoma kokonaisteos Käännettävät sermit (Les Paravents), jonka lähtökohtana on toiminut museon arkkitehtuuri.

I Instituutiokritiikki

Pilvi Kalhama: Millä tavalla näkemyksesi taidemaailmasta ja museoista ovat muuttuneet pitkän urasi aikana? Minkälaisia toimijoita nykymuseot mielestäsi ovat? 

Daniel Buren: 1970-luvun lopulla museosysteemi alkoi muuttua. Koimme ilmiön, jota ei ollut tapahtunut taiteen historiassa aiemmin. Yhtäkkiä museot alkoivat 1980-luvun alussa kasvaa ja levitä kuin sienet. Tänä päivänä meillä on tuhansia ja tuhansia yksin visuaaliseen taiteeseen keskittyviä museoita. Museo on transformoinut itsensä ja läsnäolonsa. 

Mielipiteeni museoita kohtaan on muuttunut ja museo on itsessään muuttunut. Museoiden valtaa pitävä asema on täysin hajonnut. Yhtäältä, museo ei enää ole ainoa taho, joka määrittelee kaikkien muiden puolesta sen, mikä on huonoa ja mikä hyvää. Mutta toisaalta se, että museon auktoriteettiasema on hävinnyt, voidaan nähdä täysin vastakkaisestakin näkökulmasta eli ei välttämättä hyvänä tilanteena. 

On kiinnostavaa, että museo on paljon, paljon avoimempi tänä päivänä. Museoissa käydään ja yhä useammat saavat ilmaista itseään museon parissa. Mutta sitten toisaalta, menettäessään auktoriteettinsa museo on menettänyt aseman, jossa se voisi olla tiennäyttäjänä seuraaville sukupolville. Tämä oli hyvin pitkään museon tärkeä, rakentava ja uutta luova tehtävä. 

On tärkeää ymmärtää, että museokriittiset kirjoitukseni kytkeytyvät tiettyyn ajankohtaan, eivätkä välttämättä kuvaa enää nykyistä tilannetta. 

PK: Mitä muuttaisit tämän päivän museotoiminnassa, jos voisit? Mitä ongelmia museoihin liittyy mielestäsi taiteilijan kannalta?

DB: Askel kohti avoimempaa museota on ehdottomasti ollut kehitystä myönteiseen suuntaan. Talouden ja rahan vaikutuksen ujuttautuminen taidemaailmaan on taas ongelmallista. Monet eurooppalaiset museot ovat julkisia kaupunkien tukemia museoita, isoja ja pieniä. Jopa julkisella puolella katsotaan usein, että yksityisen puolen tulisi olla rahoittajana ja siten julkinen raha, valtion tai kunnan, kutistuu jatkuvasti. Näin siirrytään nykyiseen tilanteeseen, jota voi kutsua yleisesti ottaen sanalla hämmennys, kun yksityisen “fanaattisen” rahan vaikutus tunkee museokentälle. 

Tästä ovat esimerkkinä näyttelyt, joita tehdään siksi, että on yksityinen taho, jolla on sekä intressi että rahaa tehdä jokin tietty näyttely. Tämä on oikeastaan museon ajatuksen tuhoisa loppupiste, koska tällöin museo viimeistään todella hävittää auktoriteettinsa menettäessään valtansa päättää sisällöistä. Silloin museo ei toimi enää pedagogisena paikkana. Kierre on valmis: museo ottaa näyttelyitä, joihin se saa ulkopuolisen rahoituksen ja samalla se menettää julkista rahoitustaan. Tähän kuvioon pitäisi suhtautua kriittisesti.

II Taiteilija museossa – vaikuttaminen

PK: Työlläsi ja teoksillasi on ollut merkittävä rooli siinä kehityksessä, miten museot ovat vuosikymmenten saatossa muuttuneet avoimemmiksi toimijoiksi. Minkälaiset mahdollisuudet näet tämän päivän taiteella ja taiteilijalla vaikuttaa museoon? 

DB: Minua on joskus kyseenalaistettu siitä, että olen kritisoinut instituutiota, jonka parissa kuitenkin työskentelen. Mutta olen kokenut, että museoissa työskentelee ihmisiä, jotka ovat ajattelutavaltaan hyvin lähellä taiteilijoita. Museoiden kanssa työskentelemällä ja sisältäpäin toimien, minulla on ollut mahdollisuus vaikuttaa museoihin. On monia museoita, joissa on oltu kiinnostuneita tästä näkökohdasta ja haluttu nähdä, mihin yhteistyö voi kuljettaa.  

Ennen 1960-luvun taiteilijasukupolvea, taiteilijat eivät halunneet muuttaa museota. Mutta jos mietitään Joseph Beuysia, ja oman sukupolveni taiteilijoita, me kaikki todella muutimme tilannetta. Minulla on monia kiinnostavia anekdootteja muistissa. Esimerkiksi suunnitellessani ensimmäistä museonäyttelyäni museonjohtaja ilmaisi halunsa hankkia minulta teoksen kokoelmaan. Ehdotin sitten teosta kokoelmaan, mutta museon komitea hylkäsi ehdotukseni, vaikka museonjohtaja itse esitti teoksen hankkimista. Syy, miksi sitä vastustettiin, oli teoksen luonne. Ehdotin kokoelmiin muuttuvaa teosta, joka olisi ollut hyvin erilainen joka kerta, kun sitä esitetään. Tämä koettiin mahdottomaksi toteuttaa, koska teos ei olisi ollut luokiteltavissa ja istutettavissa olemassa olevaan museon teoshallintajärjestelmään ja prosessiin. Sitä ei heidän mukaansa voitaisi näyttää myöhemmin. Toteutin tämän teoksen kuitenkin myöhemmin Centre Pompidoun kanssa. 

PK: Mutta nyt vuosikymmeniä myöhemmin museot ovat valmiita keräämään konseptoituja teoksia.  

DB: Kyllä, ja mielestäni on hienoa, että museot, jotka tänä päivänä haluavat esittää taidettani, ottavat riskin, koska ne eivät tiedä, mitä tulen tekemään. Tosiasiassa en oikeastaan tiedä sitä itsekään. Suurelta osin en tosiaankaan tiedä, miksi teos lopulta muotoutuu. Eli, tämänkaltainen avoin mieli museon johdolta, kuraattorikunnalta ja henkilökunnalta tarkoittaa uskomattoman suurta muutosta. Se, mitä olen ajanut museokentän muutoksessa, ei siis ole edustanut vain teoreettista lähestymistä asiaan, vaan perustuu hyvin konkreettisiin ja todellisiin yksittäisiin tilanteisiin. 

Museokentässä on läpikäyty huikea muutos, kun ajattelee, mitä on tapahtunut vuodesta 1971 tai 1972 aina tähän päivään tultaessa. Muutos on yhä käynnissä enkä osaa visioida, mihin suuntaan kehitys etenee. Olen pessimistinen monessa suhteessa, mutta on hyvin mahdollista, että pessimistinen näkemykseni ei toteudu. Se, minkä näen vaarana, esimerkiksi vähän pienempien museoiden kohdalla, liittyy etenkin edellä kuvaamaani toimintamalliin taloudellisista vaikuttimista. Jos kehitys menee siihen suuntaan, mihin se tosiaan näyttää koko ajan menevän, johtaa se lopulta joidenkin museoiden sulkemiseen. Olisi ymmärrettävä, että kaikki museot eivät ole menestyviä museoita, mikä ei silti tarkoita sitä, etteikö näillä museoilla voisi olla tärkeä tehtävä yhteiskunnassa. Museo ei ole olemassa vain taiteilijoita varten, vaan ennen kaikkea erilaisia yleisöjä varten.

III Taiteen tarkoitus 

PK: Mikä on sinulle taiteen perimmäinen merkitys ja tarkoitus? 

DB: Minulla ei ole henkilökohtaisesti mitään määritelmää sanalle taide. Tuskin koskaan kuulet minun itse käyttävän koko sanaa. Yritän välttää taide-etuliitettä, kuten taideteos tai taideblablabla, ja niin edelleen. Käytän vain esimerkiksi sanaa “teos”. Termi on lattea eikä lainkaan eksplisiittinen. Mutta vaikka näkisin tai lukisin jonkun taiteilijan tekemiä kiinnostavia määritelmiä taiteesta, en tiedä, mikä on taiteen merkitys. Taide-sanan käyttö on vain hatun laittamista jonkin asian päähän, mistä emme tiedä, mitä se on. 

Jos sanotaan, että “tämä on taideteos”, voi kysyä, “okei, suhteessa mihin?” Taide voi olla ruuanlaiton taidetta, kenkien tekemistä, akrobaatin työtä, laulamista, kaikkea tätä. Ongelma on siinä, että kun puhutaan taiteesta, kukaan ei juuri kysy tai kyseenalaista, mistä oikeastaan tällöin puhumme. Alussa kirjoitin taiteesta käyttämättä lainkaan koko käsitettä, jotta en joutuisi antamaan sille selitystä. Poistin sen sanastostani. Taide on liian yleinen käsite. Edes tänä päivänä ei kyseenalaisteta sitä, että mitä sillä oikein tarkoitetaan. 

Joten, en osaa vastata siihen, mikä on minulle perimmäinen syy siihen, että teen teoksiani. Vaikka tulen koko ajan vanhemmaksi, en näe tuotannossani minkäänlaista loppupäätelmää. En ehkä käyttäisi merkityksen yhteydessä lainkaan sanaa “perimmäinen”. Käytän mieluummin sanaa “jatkumo” Sitten, kun kuolen, tämä loppuu.

PK: Silti moni varmasti ajattelee, että olet niin sanotusti uskonut taiteeseen, koska sinulla on valtavan pitkä ura takana ja teet työtä tämän “jatkumon” eteen. Eli uskot ilmeisesti taiteeseen välineenä?  

DB: Olennaista on teosten lopputulos, esillepano ja esittäminen: työni täytyy tulla nähdyksi. Tätä kautta se haastaa meissä jotain, jos on haastaakseen. Teos, jota kukaan muu kuin sen tekijä ei näe, on teos, jota ei ole olemassa. Teos alkaa olla olemassa, jos joku, yksittäinenkin henkilö, voi nähdä sen. Tällöin teokselle muodostuu maailmasuhde, se altistuu kysymyksille ja kritiikille. Vastaanottaja luo teoksen olemassaolon. Siksi pidän yhtenä tärkeimpänä periaatteena omassa tekemisessäni sitä, että teoksen valmistuttua se on välittömästi esillä.

PK: Toimit tietyllä tavalla maalauksen alueella, mutta teoksesi eivät ole maalauksia. Miellätkö itsesi maalaustaiteen purkajaksi tai sen uudistajaksi?

DB: Fysikaalisesti tarkasteltuna, kyllä, lopetin maalaamisen, mutta ajattelen, että maalaus on hyvin erityinen väline. Kaikki ei ole sillä mahdollista. Mielestäni Suuret Maalaukset on jo tehty vuosisatoja sitten. En ole yrittänyt paeta maalausta, mutta en myöskään yrittää toteuttaa omaa tekemistäni sen puitteissa, koska maalauksen historia on niin mahtava. Olen katsonut parhaaksi tehdä jotain muuta.

PK: Uskotko, että läpikäyty koronakriisi, muuttaa tai on muuttanut taidetta tai instituutiota jollain tavalla? Onko se vaikuttanut mentaalisesti työskentelyysi? Minkälaisia haasteita tämä tuo taiteilijalle?

DB: Pandemia on paradoksaalisesti osoittanut, että olemme hyvässä ja pahassa kaikki yhteydessä toisiimme, yhteydessä luontoon ja yhteydessä elämään yleensä.  Se pysäytti puolet prosesseista ja työstä planeetallamme. Ekonomistit eivät olisi osanneet kuvitella, että jokin voi pysäyttää näin totaalisesti planeetan käynnissä olevat prosessit. Se voi siis rikkoa globaalin ekonomian joka on kiihtynyt entisestään viimeisen 20 vuoden aikana, joka puolelle, liian isolla voimalla.

PK: eli olet sitä mieltä, että globalisaation idea muovautuu nyt joksikin toiseksi.

DB: Luulen niin. Erityisesti sen kiihdytetty vaihe, jossa olemme olleet. Mutta mielestäni globalismi on aina ollut humanismin ytimessä. Olemme menneet liian kauas, liian nopeasti. Toivottavasti emme ole menneet aivan loppuun asti.

Toimitus: Arja Miller