The White Exhibition on näyttely, joka meidän oli tehtävä. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. On masentavaa, että näyttely ylipäätään on tarpeen, että aihe on vielä nykyäänkin niin häiritsevästi läsnä, että siihen pitää puuttua uudelleen ja uudelleen. Että aina vain pitää vastustaa tätä samaa paskaa. Elämme haastavia aikoja, sillä aihe ei tosiaankaan ole uusi, ei meille, ei kenellekään.

Näyttely on meille eräänlainen välitilinpäätös. Olemme jo vuosikausia käsitelleet teoksissamme ihonväriä, hierarkkisia rakenteita, valtaa ja vallanriistoa, tutkineet valkoista hegemoniaa ja peräänkuuluttaneet parempaa vaihtoehtoa… mikä se sitten olisikin. Työmme on jatkuvaa oppimista, yritystä ymmärtää – tai edes tunnistaa – mitä varsinaisesti tapahtuu, sillä valkoihoisuus on niin läpeensä normaalia, että asioita on lähes mahdotonta nähdä muusta näkökulmasta. Valkoinen ei ole neutraali. Valkoihoisiin ihmisiin on iskostettu syvälle juurtunut ylemmyydentunne.

Me kyseenalaistamme tämän niin globaalisesti kuin paikallisestikin vallitsevan järjestelmän rakenteet, jotka ovat levinneet länsimaisen yhteiskunnan jokaiseen kolkkaan, juurtuneet sydämiimme ja syöpyneet aivoihimme niin, että tuntuvat lähes luonnollisilta. Ne vahvistavat itse itseään lakkaamatta, joka ikinen päivä. Näin etuoikeutetun, valkoihoisen pohjoismaalaisen positiosta katsottuna sitä on vaikea edes huomata. Päädymme jatkuvasti umpikujaan, miinakentällä on vaikea luovia.

Meiltä kysytään toisinaan, olemmeko oikeita ihmisiä puhumaan tästä aiheesta, eikö olisi viisaampaa antaa mikrofoni niille, joilla on aidosti omakohtaista kokemusta sorrosta. Kyllä vain, näinä aikoina on kuunneltava ensisijaisesti niitä, joiden äänet on ennen vaiennettu. Mutta myös meidän on avattava suumme, vaikka se kenties arveluttavaa onkin, sillä vaikeneminen on sorron jatkumisen hiljaista hyväksymistä.

Tilanne ei ole joko-tai. Me kaikki olemme järjestelmän vankeja: jotkut kärsivät suunnattoman paljon toisia enemmän, jotkut taas eivät edes tiedosta etuoikeutettua asemaansa, sitä että kaikilla ei ole samoja mahdollisuuksia ja että yhteiskunnan rakenteiden on muututtava. Taistelu on yhteinen ja sen voima on sitä suurempi, mitä useampi ääni tulee kuulluksi, kokemus paljastetuksi ja nähdyksi, ja kun mukana on mahdollisimman monta näkökulmaa. Ongelmia ei saa jättää muiden ratkaistavaksi, kannamme niistä vastuun yhdessä ja meidän kaikkien on tultava tietoisiksi omasta asemastamme näissä rakenteissa. Sillä tämä on myös valkoisten ongelma.

The White Exhibition viittaa Valkoiseen taloon, Beatlesin Valkoiseen albumiin, valkoiseen ylivaltaan, valkoiseen galleriatilaan – kaikkeen, mikä liittyy tähän äärimmäisyyksien epäväriin. Valkoisiin miehiin maailmanvalloittajina. Valkoihoisiin, joista on tullut kaiken mitta. Valkonormatiivisuuteen ja valkopesuun.

Näyttely eittämättä käsittelee valkoista ihmisryhmää valkoisesta näkökulmasta ja nostaa valkoisuuden taas kerran kaiken keskiöön. Emme kiistä tätä paradoksia. Tavoitteemme onkin paljastaa ja liioitella, yli-identifioida ja vääristää, tuoda piiloon jäävät rakenteet näkyviksi, haastaa koneisto, jonka osasia me kaikki olemme. Installaatiomme ammentaa myös museon betonibrutalismista. Museon massiivinen, riisuttu, monokromaattinen arkkitehtuuri paljastaa kaiken sen, mikä yleensä jää piiloon.

The White Exhibition, 2020. Esiintyjät: Johan Högsten / Jose Lumbreras / Wilhelmina Ojanen / Pinja Pieski / Selma Reynisdóttir.

Installaatio koostuu valkoisista kankaista, joita kootaan kasoiksi ja pinkoiksi ja siirrellään jatkuvasti, sekä tilkkutyönä toteutetuista valkoisista lipuista. Raskaat liput muistuttavat muinaisia vaakunoita. Ne riippuvat seiniin kiinnitetyistä koivunrungoista tuoden tilaan uhan tuntua.

Näyttelyn keskiössä on pitkäkestoinen performanssi, jota esitetään säännöllisesti näyttelyn kolmen kuukauden keston ajan. Performanssi rakentuu vaihtelevista tunnelmista ja ristiriitaisista reaktioista, joita valkoinen ympäristö herättää siihen vangituissa kahdessa nuoressa esiintyjässä. He esiintyvät mykkinä, trumpetin säestyksellä, liikkuvat vaatimattoman takahuoneen ja edustustilojen välillä, silittävät valkoisia kankaita ja pesevät niillä seiniä ja lattioita, marssivat ja tekevät kunniaa valkoisille vaakunalipuille, nousevat kapinaan valkoista kangasta vastaan ja suorittavat eräänlaisen vapautumisrituaalin. Sama toistuu uudestaan ja uudestaan. Samastumista ja jäljittelyä seuraa kapina ja lopulta vapautuminen, kiertoa toistetaan loputtomasti, kuin loitsua.

Näyttelyyn kuuluu myös sarja paikallisessa Länsiväylä-lehdessä julkaistavia kokosivun taideteoksia. Espoossa jaettavan lehden kautta on tarkoitus kutsua kaupunkilaiset katsomaan näyttelyä ja osallistumaan keskusteluun. Lehteen painettavat taideteokset tuovat sanoja ja kieltä muuten sanattomaan näyttelyyn. Teokset muistuttavat kuva-arvoituksia, sanaristikoita tai Scrabble-sanapeliä, ikään kuin niillä yritettäisiin ratkaista ja selvittää monimutkaisia ja ristiriitaisia yhteyksiä. Teokset vihjaavat, että kaikki liittyy kaikkeen, eikä keskustelu ole lainkaan yksinkertaista vaan kytkeytyy monimutkaiseen äänten, tilanteiden, kulttuurinormien ja tunteiden kokonaisuuteen laajassa järjestelmässä, johon me kaikki väistämättä kuulumme, halusimme tai emme.

The White Exhibition, 2020. Esiintyjät: Johan Högsten / Jose Lumbreras / Wilhelmina Ojanen / Pinja Pieski / Selma Reynisdóttir.

Näyttely on jatkoa pyrkimyksillemme kyseenalaistaa ja torjua vanhentuneita hierarkkisia kaavoja ja tehdä tilaa inklusiivisuudelle. Kahtia jakautuneessa ”meidän” ja ”muiden” maailmassa tuntuu välttämättömältä pyrkiä yhdistämään, määrittämään yksi yhteinen ”me”, joka perustuu globaaliin solidaarisuuteen. On aloitettava alusta.

Maailmassa, jossa historian vääryydet varjostavat meidän kaikkien arkielämää, on ryhdyttävä kuvittelemaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Meidän on suunnattava katseemme huomiseen. On aika sysätä liikkeelle moninaisuuden heiluri. Nykyhetki on menneiden tapahtumien tulosta, mutta meillä on vapaus muovata se uudenlaiseksi. Onneksi uudenlaisen ajattelun on omaksunut jo suuri joukko ihmisiä kaikkialla maailmassa. Tarve on yleinen eikä rajoitu vain tässä käsiteltyihin aiheisiin. Harhakäsitykset ylemmyydestä, hyväksikäyttö ja sortavat rakenteet ovat yhteydessä moneen muuhunkin polttavaan ongelmaan, kuten siihen, miten ihmiskunta on kohdellut maapalloa, luontoa ja muita eläinlajeja jo vuosisatoja.

Valkoinen on epäväri, johon liittyy käsitteellistä häilyvyyttä. Se viittaa paitsi ihonväriin myös puhtaaseen paperiin – kutsuu aloittamaan puhtaalta pöydältä. Näyttelymme nostaa valkoisen lipun aselevon merkiksi, kutsuna neuvottelupöytään.

Näyttelyn aikana esitettävä performanssi on eheyttävä, symbolinen puhdistautuminen, joka tekee tilaa uudelle alulle. Se on toistuva rituaali, jossa nuoret esiintyjät ovat fyysisesti läsnä hetkessä ja tilassa. Tulevaisuuden nuoret kantavat toivon kipinää radikaalisti paremmasta huomisesta. Heihin luotamme – heillä on ratkaisun avaimet.

Kuvat: Ari Karttunen / EMMA.